Tarvitaanko sairaalassa taidetta?

 

Galleria Orton on toiminut viisi vuotta. Sairaalan kahvilassa on nähty suomalaista huipputaidetta jo useammankin museo-näyttelyn verran, eikä loppua näy. Gallerian ohjelma seuraavaksi puoleksitoista vuodeksi on jo miltei lukkoon lyöty, ja moni taiteilija odottaa kutsua tulevaksi. Mutta mihin ihmeeseen sairaala tarvitsee taidegalleriaa?

Sairaala Ortonin johtava ylilääkäri, professori Seppo Seitsalo aloitteli galleristin uraansa jo toimiessaan Jorvin sairaalassa. Tuolloin alkoi myös yhteistyö Galleria Ortonin kuraattorina nykyään toimivan kuvataiteilija Petr Rehorin kanssa. Siirryttyään Ortoniin vuonna 2000 Seitsalo vei idean vielä askelen ­­– tai itse asiassa montakin askelta – eteenpäin.

Ammattilaistasoista galleriatoimintaa

Galleria Orton saattaa olla ainoa ammattilaismaisesti hoidettu sairaalagalleria koko maailmassa. Kahvion valaistus laitettiin asianmukaiseen kuntoon, ja ripustuksessa on käytetty parasta mahdollista apuvoimaa, kun monen taiteilijan työhuoneassistenttina toiminut Kalevi Tainio (1954–2006) on ollut remmissä. Tainion menehtyminen sairauskohtaukseen kesällä olikin suuri menetys gallerialle.

Toiminta ei kuitenkaan jää siihen, että työt saadaan seinälle. Näyttelyiden yhteydessä järjestetään kunnon avajaiset. Niihin myös Helsingin taideväki on löytänyt tiensä – paikalla on nähty taiteilijoita, museoihmisiä ja kriitikoita. Vierailijalle on tarjolla teosluettelot ja taiteilijoiden ansioluettelot. Kunkin kauden taiteilijoista julkaistaan laadukas nelivärinen luettelo, jonka haastatteluihin perustuvissa teksteissä pyritään saamaan taiteilijan ääni kuuluviin. Viides kata­logi julkaistaan Orton esittää -viikolla lokakuun alussa.

Tenholantiellä voi tutustua nykyään myös veistotaiteeseen. Takapihalle on noussut kahdeksan deponoidun teoksen veistospuisto. Projekti alkoi Hannu Sirenin aloitteesta, joka sai idean oman galleriassa pidetyn näyttelynsä jälkeen. Takapihan pieni kukkula soveltuukin mainiosti veistosten esittelyyn. Syntisäkkinä tunnustan, että tupakalla käynti sairaalassa tuntuu aivan erilaiselta, kun voi häpeilyn sijaan nauttia taiteesta.

Eroon elitismistä

Kuvataide on aina ollut melko elitististä, ja menestyneellä taiteilijalla ei ole tapana esiintyä gallerioiden tai museoiden ulkopuolella. Galleria Ortonin varsinainen innovaatio ja ehkä suoranainen ihmetekokin on ollut tämän murtaminen. Taiteilijat saattavat toki toisinaan hakeutua tietoisesti epäortodoksisiinkin esittämispaikkoihin. Italialaiset futuristit vaativat jo 1910-luvulla museoiden räjäyttämistä, koska elävän taiteen paikka on ihan jossain muualla. Vaikka monet avantgardistisetkin suuntaukset olisivat vaatimuksiltaan demokraattisia, vaikuttavat historiallisesti muotoutuvat mielikuvat voimakkaasti siihen, miten ja missä demokraatteja ollaan. Kirjastoille ja sairaaloille kävi tässä prosessissa huonosti. Niistä tuli amatöörien estradeja, joihin hyvä ammattilaistaiteilija ei juurikaan ”alennu”.

Tämän Galleria Orton onnistui kääntämään päälaelleen. Olen kuullut kaupungilla juttuja, joissa jokunen taiteilija on ehtinyt olla jo närkästynyt, kun kutsua ei ole kuulunut.

Minulla ei ole mitään amatööritaidetta vastaan, mutta ajatus työväenopiston akvarelliryhmän näyttelystä sairaalan kahviossa kuulostaa kliseeltä verrattuna siihen, että konstruktivistisen maalaustaiteen tunnustettu mestari esiintyisi samassa paikassa. Siinä on aidosti jotain vallankumouksellista.

Ei olekaan mikään ihme, että Galleria Orton on saanut toimintaansa jo kahteen kertaan apurahan Suomen Kulttuurirahastolta sekä kolmesti Taiteen edistämiskeskukselta.

Taiteen tarpeellisuudesta

Seppo Seitsalon mukaan toiminnan aloittaminen ei ollut täysin ongelmatonta. Aktiivista vastustusta ei varsinaisesti esiintynyt, mutta ihmettelyä kuitenkin: ”Mitä hössötystä tämä on, onko tämä tarpeen?”

Nyt tämäkin on muuttunut. Seitsalon mukaan ihmettelyn tilalle on tullut myönteinen uteliaisuus. Näyttelyitä odotetaan ja ohjelmaa udellaan.

Ei ole epäilystäkään siitä, että taide lisää viihtyvyyttä työpaikalla. Näin saattaa tehdä sellainenkin taide, josta ei jokainen välttämättä pidä. Vastustusta herättävänäkin taide toimii usein keskustelun avaajana. Tällöin taide toimii kuin jalkapallokenttä: se tarjoaa neutraalin ja ulkopuolisen pelialustan, jolla voidaan käydä erilaisia hengen ystävyysotteluita.

Sama koskee potilaita. Hyvän taiteen esittäminen antaa – vaikkakin epäilemättä tiedostamattomasti – vaikutelman siitä, että potilas saa joka suhteessa hyvän kohtelun. Unohtuneen 1940-luvun tuntemattoman mestarin nuhruinen asetelma tätä tunnetta tuskin välittäisi. Seitsalo käykin silloin tällöin siviiliasuisena salakuuntelemassa potilaiden kommentteja. Hän kertoi ilahtuneena eräästä tapauksesta: ”Enhän minä tästä mitään ymmärrä, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta ja mukavalta.” Siinä saattoi ortopedi olla todistamassa juuri sitä hetkeä, jolloin kiinnostus taiteeseen syntyy.

Galleria Ortonissa on tajuttu, että taide ei ole pelkkää dekoraatiota, kahvion somistusta. Ohjelma on ollut monipuolinen sekä tekniikoiden että taiteilijoiden ikärakenteen suhteen. Vaikeampaakaan taidetta ei ole vältelty.

Mutta kuinka tarpeellista taide sairaalassa on? Viihtyvyys ei kuitenkaan voi olla taiteen tarpeellisuuden mittarina riittävä. Taiteen tarpeellisuutta perustellaan usein paradoksaalisesti juuri sen tarpeettomuudella. Tähän olisin itsekin taipuvainen. Valtiotieteen dosentti Mika Ojakankaan mukaan ”taide merkitsee hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa tilan ja ajan puolustamista, joka puolestaan on välttämätöntä hyvinvoinnille”. Taiteen tehtävänä on näin vapaiden vyöhykkeiden puolustaminen.

Ei sairaalassa tarvita sinänsä taidetta. Sairaalassa tarvitaan tarpeettomia asioita ja vapaita vyöhykkeitä aivan samalla tavalla kuin missä tahansa muuallakin elämässä. Taide vain tekee sen parhaiten.

Artikkelin kirjoittaja on Otso Kantokorpi, helsinkiläinen toimittaja ja kriitikko.

23.9.2006