Kuukauden taitelija

Petri Hytönen

Yritän nähdä sitä, mitä en havaitse

27.4.2009

Taidemaalari Petri Hytönen (s. 1963) on jo aikoja sitten ansainnut paikkansa akvarellitaiteen parnassolla, mutta se ei taida häntä itseään kiinnostaa. ”Taide on mahdottoman elitististä pienen piirin puuhastelua, sitä pitäisi popularisoida paljon”, hän aloittaa, kun yritän käynnistää keskustelua hänen taiteestaan. Silti hän on tulossa Gallen-Kallelan museosta, jonne hän on parhaillaan rakentamassa yhteisnäyttelyä Akselin kanssa. Matkalla kertoo, kuinka taiteilija kuvaa matkaamisen tunnelmia, liikkeellä olemisen levottomuutta vaihtuvia maisemia ja sitä, miten vaikutelmat purkautuvat luonnoksiin.

Jos joku maalaamisen tekniikka tuottaa ihmisissä välittömästi yhteneväisiä stereotypioita, on se epäilemättä juuri vesiväreillä työskentely. Rannan kaislojen rytminen liike, valon leikki ruusun terälehdillä, joita maalari yrittää tavoittaa nopeasti kuin sitä ratkaisevaa hetkeä metsästävä valokuvaaja. Harvoin akvarellistin mielletään yhdistävän ajan kulkua ja hetkeä, kertovan kerroksellista tarinaa, kommentoivan maailman menoa tai sitä, miten kuva maailmasta rakentuu tai yrittävän nivoa yhteen arkitodellisuuden ja fantasian. Mutta juuri näin Hytönen toimii.

Vaikka akvarelli mielletään, usein erityisesti välineen ehdoilla toimivaksi tavaksi tehdä taidetta, Hytönen ei materiaaliestetiikasta paljon perusta. Mestarit ovat jo mestaruutensa näyttäneet ja lajin rajat koetelleet, joten Hytönen voi keskittyä kuvan tekemiseen.

Vaikka Hytönenkin tavoittelisi tiettyä zeniläistä hetkeä, sekoittaa hän esimerkiksi välinearsenaaliaan estottoman epäpuhtaasti. Akvarelli saattaa rakentua pohjalle, jossa on mustesuihkutulosta valokuvasta. Eikä se zeniläinen hetkikään ole välttämättä kontemplatiivista pyhän kokemusta vastaava: hän kertoo minulle esimerkiksi innoissaan siitä, kun istuu ”marraskuun loskassa autossa keskellä risteystä jossain Hyvinkäällä ja näkee kaikki tyhjät, alastomat neljä tietä ja sitten yhtäkkiä väripilkun: joukon iloisesti jonossa marssivia eskarilaisia kirkkaat liivit päällään”. Siinä alkaa taiteilijan Suomi-kuva rakentua. Harkitun maabrändin – sellaisen kuin esimerkiksi joltain mainostoimistolta voi tilata – sijaan Hytösen kuvaamassa maailmassa todellisuus on totta – ja aina tarua ihmeellisempänä. Näin voi tapahtua, kun ”yrittää nähdä sitä, mitä ei havaitse”. Samalla muistan, että Parnassoksen vuorella on antiikin muusien lisäksi nykyään jotenkin hytösmäisesti kaksi hiihtokeskustasta.

Hytösen muusat löytyivät kotipiiristä: kolmilapsisen perheen elämässä on ollut usein tarpeeksi ihmeteltävää, mutta viime aikoina Hytönen on yrittänyt seurata maailmaa enemmän ulkopuolisena ja on ”keskittynyt Suomi-ilmiöön”. Tosin Hytönen, joka valokuvaa pienellä digikamerallaan koko ajan muistiinpanomaisesti, esittelee tuoreempien muistiinpanojen joukosta myös pientä lapsenlastaan ja on selvästi jo vähän miettinyt uusia lähipiirejäkin…

Otso Kantokorpi

 

isa-aiti-ja-lapset

Kuvakooste Äiti ja lapsi ja äiti, isä ja lapset sarjasta, 1997, 2009, valokuva.

Lisää kuvia näyttelystä