Kuukauden taitelija

Pekka Nevalainen

Vilpitön arjen modernismi

4.4. -29.4.2016

Siitä ei ole pitkä aika, kun opin uuden termin: ’metamodernismi’. On puhuttu myös ’uusvilpittömyydestä’. Kuvataiteilija Pekka Nevalaisen (s. 1951) tuoreempi tuotanto tuntuu asettuvan mielekkäästi näiden käsitteiden alle. Kyse on siitä, että postmodernin jatkuva ironinen asenne on kuollut tai ainakin hiipunut. Ja ehkä myös jalostunut uudelleen rakentavaan suuntaan, kuten Nevalaisen tapauksessa. Ironia ei ole hävinnyt kokonaan vaan pikemminkin tullut lempeämmäksi ja sallivammaksi. Siinä missä postmodernin ironia purki merkityksiä, tuhosi ja leikitteli usein pinnallisen tuntuisesti, metamodernismiin tuntuu kuuluvan tietty vilpittömyys, joka antaa tilaa myös nostalgialle ja romanttisuudelle sekä aidolle kiinnostukselle.

Olen huomannut tämän asenteen jo vuosia nuorempien taiteilijoiden keskuudessa. Aikaisempi jännite kentän hallinnasta tuotti usein vihamielisiä purkauksia modernismia kohtaan, mutta olen huomannut, että nykyään nuori taiteilija saattaa olla vilpittömän kiinnostunut vanhemman polven pyrkimyksistä.

Nevalainen on kokenut ja kaiken nähnyt konkari, joka on ollut suomalaisen taidemaailman etujoukoissa, avantagardessa, monella rintamalla – muun muassa legendaarisissa ryhmissä Record Singers ja Ö-ryhmä – joten onkin melko häkellyttävää, että juuri hänen uusimmat teoksensa tuntuvat asettuvan luontevasti metamodernismin sateenvarjon alle.

Nevalainen on avoimen nostalginen suhteessaan moderniin – hän huomauttaakin viettäneensä lapsuutensa Tapiolassa, suomalaisen modernismin Mekassa. Hän tuo esiin myös tietynlaisen tyylillisen valumisteorian. Valumisteoriassa kyse on siitä, että mitä enemmän rikkaiden omaisuus karttuu, sen enemmän siitä valuu yli myös köyhempien nautittavaksi. Näinhän on käynyt coolille pohjoismaiselle modernismille, joka sosiaalisena pääomana on keskiluokkaistunut vaikuttaen miltei kaikkeen arkiseen elämäämme: Aalto-maljakoiden trivialisoitumisena, suosittuina kangaskuoseina ja vaikkapa Askon huonekaluina.

Huonekalut päätyvät lopulta siirtolavalle, ja silloin iskee Nevalainen, joka palauttaa jätteen taideteoksena jälleen ravintoketjun huipulle: gallerian seinälle modernistiseksi maalaukseksi muunneltuna. Pienenä piikkinä mukana saattaa olla ripaus ornamenttia, jota moderni ei tahtonut sietää. Taustalla voi aistia myös ekologiaa sekä työn vaivattomuutta: jätteeksi muuttuneen huonekalutason valmis muoto antaa omat kiinnostavat reunaehtonsa maalaukselle. Sattuma ja luovuus käyvät vuoropuhelua.

Nevalaisen työssä on toki mukana aimo annos ironiaa: 90 % hänen omien sanojensa mukaan. Mutta hän lisää välittömästi, että mukana on myös 90 % vakavuutta.

Otso Kantokorpi

Lisää kuvia näytelystä

pirukka-2

Pirukas 2, 2009, öljy levylle.