Kuukauden taitelija

Marjatta Tapiola

Viiva muotoilee lihan

30.10.2006

Marjatta Tapiola (s. 1951) ei luonnostele töitään etukäteen vaan hän kirjoittaa ylös, mitä maalaukseen tulee: värit ja aiheen. Ei Tapiola enää nykyään käytä malliakaan, teoksen tavoite on valmiina päässä. Tapiolan suvereenit viivat rakentavat maalauksen, jonka päällekkäisiin viivakerroksiin aivan varmasti jää katsojallekin ihmeteltäväksi sitä taideteoksen syntymisen historiaa. Toteuttamisen aika on Tapiolalle tärkeä, maalauksesta näkee, että se on hetkittäin edennyt voimalla ja vauhdilla. Silti toisinaan Tapiolallakin maalaus jää pitkäksi aikaa odottamaan ratkeamistaan.

Arvelen kuitenkin, ettei Tapiolallakaan maalaus ole ihan täydellisesti selvänä ennen aloittamista, vaan jotakin jää maalaamisen tapahtuman oman ihmeen päätettäväksi. Sellaisen täytyy näkyä valmiista maalauksesta. Tapiolan teoksissa on siis kysymys ajasta.

Toisekseen Tapiola kuvaa teoksissaan nimenomaan ihmisten ja eläinten vartaloita, ruumiita – sekä myyttisten hahmojen vartaloita kuin ihmisten ja eläinten välistä. Tapiola tekee näitä ruumiinkuvia nopeasti ja hallitusti syntyvällä viivalla, joka jää heijastamaan katsojalle loputtomasti oman syntymänsä aiheuttaneita taiteilijan liikkeitä. On siis selvää, että Tapiolan teoksissa on kysymys fyysisyydestä.

Lisäksi jostain syystä tuntuu että Tapiolan teoksissa ei koskaan ole kysymys jonkun tietyn ihmisen, tietyn koiran, tietyn hevosen tai jonkun Minotauroksen kuvaamisesta, vaikka kuvaus olisikin selkeä ja tarkka. Kuvattu lienee paremminkin jonkin laajemman asian symboli. On siis kai olemassa jokin asia joka kaikkia eläviä yhdistää, jokin asia johon liittyvät lopulta myös Tapiolan niin usein kuvissaan käyttämät myytit hahmoineen.

Kun lasketaan yhteen aika, fyysisyys ja yhteinen symboli, tullaan tietysti kuoleman alueelle. Tällä tavoin piirretty, ajassa muotoutuva ihminen, tai eläinkin, haastaa katsojan, me muotoudumme ajassa.

Voi hetkellisesti tajuta että olemme tilanteessa, jossa mihinkään ennalta asetettuun merkityksellisyyteen ei voi pohjata, olemme tuomittuja häviämään ja se kauhistaa. Tapiolan teokset kuitenkin näyttävät tässä tilanteessa sen, että merkityksellisyyttä voi paradoksaalisesti syntyä, vain kun sen eteen aktiivisesti työskentelee; esimerkiksi maalaamalla yhä uudestaan, yhä intensiivisemmin ja yhä tarkemmin tuota katoamaan tuomittua ruumista. Silloin näemme, ymmärrämme ja hyväksymme.

Pessi Rautio

Näyttelykuvien päivitys kesken