Kuukauden taitelija

Olavi Pajulahti

Väri on materialistinen käsite

5.12.2005

Olavi Pajulahden maalaukset tähtäävät ennen kaikkea väriin. Sen luulisikin olevan maalauksen pääasiallinen tehtävä, mutta harvoin se on näin päällimmäisenä.

Pajulahti hakee muististaan värit, jotka ovat meille näkyvissä vasta kun ne maalaukseen ilmestyvät. Silti hän ei ”lupaa ekspressiivistä tunne-elämystä. Nämä ovat enemmänkin hiljaisia mielen karttoja. Mutta tajuan samalla, että kaikki mielessä on muilta tai elämältä tullutta, se tulee tämän näköisenä ulos.” Ohimennen havaitsemaansa väriä hän ei siis pyri toistamaan, vaan hänen tekemänsä väri on synteesi värimerkityksistä, erityistapaukseen rajoittumattomampi asia.

Mutta Pajulahti tietää kuitenkin, että maalauksessa väri ei synny vailla rajoja, ja sen hän työskentelyllään myös näyttää.

Verkkokalvoille syntyvän aistimuksen, värin, syntyminen maalauksen perinteessä vaatii monia varsin konkreettisia asioita. Sen mielessä pitämiseksi Pajulahti valmistaa maalinsa itse, hitaasti pigmenttejä erityyppisiin sideaineisiin sekoittamalla. ”Lähden liikkeelle aineesta. Niin saa laajimman repertuaarin. On kiehtova ajatus, kuinka varsin aineellisesti liikkeelle lähtevä prosessi, maalin valmistaminen, päätyy lopulta kankaalla ollessaan värin käsitteeksi.”

Pajulahti on tehnyt myös hyvin paksuja, miltei veistoksellisia väripintoja. Niissä näkyy todella kuinka väri on konkreettista ainetta samaan aikaan kun se on väriä, valon tietyn taajuuden aineetonta heijastumaa. Väri pitää tietysti myös saattaa kankaalle, ja Pajulahden maalaukset myös näyttävät kuinka maali on iille levitetty. Mitään ei pidä kätkeä: ”Minä käsitän maalauksen niin, että se ei ole vain se pinta, vaan reunat, kiilakehykset – kaikki.” Esimerkiksi jokin aika sitten Pajulahden töissä näkyi paksujen viivojen muodostamia verkostoja. Viivallakin, perinteisesti miltei maalauksellisuuden vastakohdaksi mielletyllä elementillä, on kumminkin myös aina väri, tai toisin sanottuna: ”Maalaapa kuinka leveällä siveltimellä tahansa, niin paksumpaa viivaahan se on.”

Eikä Pajulahden värintavoittelun pakkomielteisesti väistele kuvaakaan: ”Jos minulle tulee mieleen että maalaus voi esittää jotakin, sitten se saa esittää.” Mutta Pajulahden uusimmissa töissä ”disegno alkaa olla ohi” ja viivan ja kuvan väistämättömän värillisyyden näytettyään Pajulahti suhtautuu yhä uusiin värin olemisen muotoihin.

Tämä pajulahtelaisessa maalausesineessä näkyvä konkreettisuus ja käsityöläisyyden tuntu, joka värinpuhtaan kauneuden aikaansaa, muistuttaa läheisesti toista ihmettä – sitä, jolla luonto, ymmärrettäviksi orgaanisiksi muodoiksi kasautuva materiaali, meissä synnyttää esteettisiä tunteita.

Kuinka ollakaan: ilman materiaa ei ole materiattomuutta, ei merkityksiä eikä tunteita.

Pessi Rautio

Kuvia avajaisista