Kuukauden taitelija

Carolus Encklell

Valheita värillisten muotojen keskenään olemisesta

2.5.2006

On vaikea kirjoittaa taiteilijasta, jonka mukaan visuaalinen taide ei avaudu kielelle. Carolus Enckellin mukaan varsinkin abstrakti taide on sellaista, joka pitäisi pystyä kokemaan ”sellaisenaan” eikä käsitteiden tai symboliikan kautta. On suorastaan inhottavaa kirjoittaa taiteilijasta, jonka omien sanojen mukaan ”yritys tehdä näkemisestä lukemista on yhtä kuin tuhota se!” Samalla minua kuitenkin hymyilyttää, kun selailen hänen tuoretta kirjaa Taiteen kielet (Porin taidemuseo 2006). Paksuun opukseen on koottu vain pieni osa Enckellin omia kuvataidetta käsitteleviä tekstejä vuosien saatossa. Hän on yksi merkittävimmistä suomalaisista kuvataiteilijoista, jotka ovat ilmaisseet itseään myös kirjallisesti. Jotain paradoksaalista tässä on. Minun on kai pakko ottaa käyttööni muunnelma ns. Epimedineen paradoksista: ”Kaikki taiteilijat ovat valehtelijoita.”

Paradoksi on näennäisesti tosi väite, joka johtaa loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen. Merkillistä on se, että eri tieteenalojen on katsottu tehneen harppauksia eteenpäin juuri paradoksien kautta. Ehkä taidekin toimii näin?

Taiteen yhteydessä puhutaan usein innovaatiosta, uuden luomisesta ja rajojen murtamisesta. Tämä on ollut kuvataiteen keskeinen arvo jo pitkään. Miten sitten pitäisi suhtautua kuvataiteilijaan, joka katsoo että abstrakti taide mursi kaiken murrettavissa olevan jo 1910-luvulla ja joka miltei sata vuotta tämän jälkeen saa siitä edelleen innoituksensa?

Neuvostoliitossa formalisteiksi luokiteltuja taiteilijoita lähetettiin Siperiaan, ja Suomessa ainakin jo 1980-luvulta käynnistynyt ns. nykytaide on tuominnut modernistisen formalismin aikansa eläneeksi – eräänlainen Siperia sekin. Ja juuri nyt Enckell on löytänyt uuden vaiheen ja tematiikan tekemiseensä. Hän sanoo suorastaan innostuneensa: ”Olen formalisti.” Kertaustyylejä on pidetty usein jotenkin pintapuolisina, mutta yhtenä syvällisimmistä suomalaistaiteilijoista pidetty, abstraktia taidetta johdonmukaisesti tekevä Enckell toteaa. ”Abstraktilla taiteella ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla jonkinlainen kertaustyyli.”

Enckellin on usein sanottu ”tutkineen väriä”. Hän itse kieltää olevansa mikään tutkija, omien sanojensa mukaan hän pikemminkin ”tulkitsee ja kokeilee”. Väritkin ovat harvenneet lähinnä valkoiseen ja punaiseen, koska ne ovat ilmeikkäitä korostaessaan toisiaan ”ilman simultaanisuutta”. Tämän Enckell sentään tunnustaa havainnoikseen. Värien tutkimisen sijaan hän kuitenkin kokeilee nykyään ”värillisten muotojen keskenään olemista”.

Valehtelin minäkin tekstin alussa. Enckellistä on oikeasti helppo kirjoittaa, koska tiedän, että hän valehtelee ja että hän on pohjimmiltaan romantikko. Hän viljelee teemoistaan puhuessaan sanaa ’rakkaus’, ja onnistun miltei aina löytämään hänen töistään runollisen kauneuden ja jopa nostalgian, jota myös formalismin tavoin nykyään halveksitaan. Ei tiedä miksi.

Ehkä Enckellin nostalgia on kaipuuta siihen hetkeen, joka edelsi taiteilijan lapsen ensimmäistä opittua sanaa taiteesta. Miksi hän muuten kirjoittaisi: ”Visuaalinen taideteos menettää esineellisyytensä ja tulee eläväksi olioksi juuri silloin, kun tämä ’toinen’

Otso Kantokorpi

Näyttelykuvien päivitys kesken