Kuukauden taitelija

Pekka Hepoluhta

Valaistuskysymyksiä

3.5.2004

Pekka Hepoluhdan mielestä hänen maalaamansa kohteet ”eivät ole kovin persoonallisia tapauksia”. Mutta sellaisia ”mitättömiä” maalatessaan hän tuntee olevansa maalaamisasian kanssa paremmin sinut. Hepoluhdasta kun saattaa tuntua vaikealta, jos vaikkapa maisema kovin selkeästi ilmoittaa olevansa kaunis ja maalauksellinen. ”Siinä on aikamoinen vaara, että siinä on valmis kuva ensin ja vasta sitten tulee maalaus.”

Luulen, että Hepoluhta tarkoittaa tällä, että päästäkseen eroon omista maneereistaan ja yleisemmistä kuvaamisen maneereista, pitää kerta kerran jälkeen palata alkutekijöihin, pöheikköiseen luonnonreunaan tai joutavanpieneen arkiesineen palaseen. Vain silloin voi maalata hetken puhtaammin ja avoimemmin, teeskentelemättömämmin, aivan suoraan. Hepoluhtahan lähti maalarinurallaan abstraktiosta, mutta se ei sitten tuntunutkaan loputtoman vapauden kentältä, kuten helposti luulisi. ”Kun pitää keksiä aihe, niin helposti lähtee tekemään aina samalla lailla. Huomasin, että jos keksii jonkun värisuhteen, sen pystyy aina jäljittämään johonkin aikaisempaan. Tai jos piirtää vaikka oksan muistista, se on aina kaavamainen, kun taas oikea havainnosta maalattu oksa on loputtoman moninainen.”

Tämän moninaisen Hepoluhta haluaa pitää ”mahdollisimman suoraviivaisena”, niin ettei hän lähtisi keksimään mitään lisää.

Mutta silti, saadakseen selvän asian vielä vaikeammaksi, Hepoluhta sanoo, että ”kauneuden pakoilukin tuntuu vähän tylsältä vaihtoehdolta.” Jos tietoisesti välttäisi ennakolta kauniita aiheita, sekin olisi tietoisuuden ja laskelmoinnin sekaantumista maalauksen tapahtumaan, jonka kuitenkin tulisi syntyä aivan omista aineksistaan: tietystä valosta, tietyllä hetkellä. Ehkä Hepoluhta pyrkii liikkumaan maalatessaan tyystin kielentakaisessa ajattelussa ja kokemuksessa. ”On se kai monellekin aika tyypillistä, kun funtsaa jotakin muuta, niin katse kohdistuu johonkin. Mitä vain voi unohtua tuijottamaan.” Juuri sellaista hetkeä Hepoluhta hakee kuvattavaksi.

Sellaisessa olemiselta Hepoluhdan maalauksia katsoessakin helposti tuntuu: paljon tyhjää, valtavan painokas yksi esine siinä. Tai puiden tai kaupungin syrjäkulmien sattumanvaraista helkettä, joka kumminkin kokoontuu yhtenäisen ja merkityksellisen tuntuiseksi kokonaisuudeksi. Eikä oikein tiedä miksi. Yksi esine tai yksi joutavanaikainen maisemanpalanen vain tuntuu riittävältä maalaukseksi.

Italian Grassinaan vierailemaan mennessään Hepoluhta oli jo ennalta päättänyt maalata pelkästään asetelmia tai oikeastaan esineitä: vihanneksen, leivännurkan, pullon tai vaikkapa silmälasit, kaikkea mikä nyt pöydällä sattuu lojumaan. ”Huomasin, että se oli aivan muuta kuin täällä Suomessa maalaaminen. Täällä jälkeen päin tuntui, että oliko siellä melkein turhankin helppo maalata. Se valo jo itsessään estetisoi, asiat ovat jotenkin pehmeitä. Minä olin maalarina ihan tarpeeksi Italiassa kun maalasin työhuoneella esineitä.”

Valo onkin Hepoluhdalle tärkein kuvattava. ”Se on läsnäoloa kuvassa.” Mutta kyllä hän silti myöntää, että jollain perusteella ne esineetkin kuitenkin valitsee. Hepoluhdan maalaama kohde on ”kuitenkin joku mihin voi samaistua.”

Hepoluhdan maalauksessa suvereenisti lyödyt siveltimenvedot tuntuvat juuri täsmällisesti riittävän kuvaamaan kohteensa ja valon käyttäytymisen siinä. Silloin katsojastakin voi tuntua, että juuri näin katsoessa – ilman häiritsevän päällekäyvää ajatusta esineen symboliikasta, merkityksestä tai tarinasta – voi tuntea miltä tuntuu katsoa puhtaasti, ilman taka-ajatuksia, vailla kirjallista sisältöä. Hepoluhta, maalareistamme esittävimpiä, onkin maalareistamme tiukimpia modernisteja.

Vai onko hän kenties tajuamassa mistä valaistumisessa on kyse?

Pessi Rautio

 

Pekka Hep. 1

Nimetön, 2003, öljy alumiinille.

Lisää kuvia näyttelystä