Kuukauden taitelija

Marika Mäkelä

Vain itse voi yhdistää maailmat

29.9.2008

Kun Marika Mäkelä (s. 1947) ei pääse työhuoneelle muutamaan päivään, hän alkaa huomata kuinka riippuvainen hän on maalaamisesta.

”En tiedä millaista on elämä ilman tätä, se on minulle samanlaista kuin muutkin syömiset ja nukkumiset. Olen kipeä, jos olen maalaamatta. Mutta aina tietyssä työskentelyn vaiheessa, kun ollaan jo pitkällä, mutta valmistuminen ei tunnu olevan lähellä, on myös se sama vanha tuska. Helpotuksen tunne on sitten vastaavasti niin valtava, kun jo tietää että tämä onnistuu. Ehkä muilla aloilla on samantyyppinen tunne. Se tuottaa elämään merkityksen, sellainen tuo itsetuntoa.”

Kuitenkin Mäkelä voi pitää jopa kuukauden välin kerätäkseen itseään tietyn maalausprosessin jälkeen, ennen siirtymistään seuraavaan prosessiin. Ja prosesseista toiseen Mäkelä on taiteessaan tosiaan siirtynyt, hänen tuotantonsa vaiheita miettiessä on vaikea uskoa näiden tulevan samasta maalarista. Joskus maalauspinnassa myllertää muhkean paksu värikerros, toisinaan se rakentuu selkeästi eritellyistä ja esittävistä kuvapalikoista, voipa mukana olla järkevästi jäsentelevää ruudukkoakin. Joskus maalauksen keskipisteenä on hahmo, joka on kuin kehkeytymässä olioksi.

Välillä teokset suitsuttavat värejä, toisinaan ne liikkuvat silkoissa mustissa ja harmaissaan kuin arkkitehdit. Niinpä jo eräässä varhaisimmista haastatteluistaan vuodelta 1979 Mäkelä sanoo: ”Minä haluan antaa itselleni vapauden tehdä miten milloinkin tuntuu. Ei sitä koskaan poikkea itsestään niin pitkälle, ettei sitä tuntisi…”

Maalarin vapaus on varmasti vieläkin Mäkelälle tärkeä, kenties tapa ilmaista se on vähän muuttunut. ”On niin, että jos näitä töitä katsoo kuvissa, ne voivat vaikuttaa hyvin erihenkisiltä, mutta luonnossa nähtynä se on se preesens, joka sitoo niitä toisiinsa.” Mäkelä tähdentää usein läsnäoloa. Ehkäpä juuri sen takia, että maalaaminen on niin erottamaton osa hänen elämäänsä ja olemistaan. Silloin maalaus, olipa ulkoisesti vaikka minkä näköinen, on syntyessään ollut täysin yksi yhteen Marika Mäkelän elämän kanssa. Tätä ajatusta kai sanotaan taiteessa ekspressionismiksi.

Myös se, että lähtee uusille urille on tärkeää. ”Puolustin periaatteessa aika ehdottomastikin puhdasta maalaamista, sitä että materiaalinen ilmaisuasteikko ei olisi koskaan esteenä sille missä työskentelee. Mutta siirtyminen grafiikkaan oli iso törmäys, kun tekotapa oli niin erilainen. Nyt molempien vaikutus näkyy toisissaan.”

”Minä olen hirveän utelias ihminen. Uteliaisuus on tärkeää, kun tässä on vain tämä yksi elämä. Siksi kannattaisi yrittää kokea mahdollisimman paljon siitä: Minä haluan kokea tietyt asiat maalaamisen kautta. Vaikka joku maalauksen vaihe saisi paljon kiitosta, en voi jäädä siihen ulkoisten seikkojen takia. Pitäisi saada suoda itselle se tekemisen ja löytämisen ilo.”

Mäkelä onkin vähän huolissaan siitä, miten nopeasti nuorten taide nimetään joksikin, vaikkapa nais-, mies-, tyttö- tai poikataiteeksi, ja kuinka nopeasti nuoret taiteilijat kiirehtivät laittamaan teoksiinsa tunnistettavan puumerkin. Silloin ”liikkuminen arkaantuu”. Persoonallisuutta ei tulisi kiirehtiä, lyödä lukkoon: ”Se tulee joka tapauksessa, se seuraa väkisin sinua. Se on valitettavaa, mutta voit olla vain sinä itse.”

Pessi Rautio

Näyttelykuvien päivitys kesken