Kuukauden taitelija

Risto Suomi

”Vähän sinivoittoisiahan nämä ovat”

28.9.2009

Taidemaalari Risto Suomi (s. 1951) on figuratiivisissa ja selkeissä ja mutta silti ehkä vähän vaikeasti luettavissa olevissa maalauksissaan tuonut eteemme erilaista ikiaikaista myyttistä ainesta, mutta hänen kuvamaailmansa on myös aina ajankohtainen, jopa röyhkeästikin populaarikulttuurin kuvastoa hyödyntävä. Suomi on rohkeasti tuonut korkeakulttuurin jalommaksi koetun henkilögallerian tai totuttujen symbolinen ja allegorioiden rinnalle vaikkapa Carl Barksin luoman Karhukoplan jäsenen. Kaikkea tätä ainesta nivoo kuitenkin yhteen henkilökohtainen kokemus. Toisaalta sekin on usein vähän piilotettu, kun ”päähenkilöinä” saattavatkin ihmisten sijaan olla eläimet: vaikkapa hevonen tai jänis. Kun kysyn Suomelta, keitä nämä eläimet ovat, mitä ne tekevät, hän vastaa avoimesti: ”Eläin on aika usein minä”. Suhde ei tietenkään ole aivan yksinkertainen. Suomi itse on todennut: ”Teoksissani esiintyvät eläinhahmot ovat luonnon erottamattomia osia ja elävät omaa mytologista elämäänsä , joka on tekijänsä kuva.”

Suomen mukaan lähtökohdat teokseen tulevat usein unista, mutta ei niinkään selkeistä tarinoista vaan pikemminkin epämääräisistä tunteista. Suomi ei myöskään kirjoita uniaan muistiin ja lähde sitten kuvittamaan niitä. Hän antaa unien tulla kuvan aiheeksi silloin kun ovat tullakseen: ”Sieltä ne tunkevat aina jossain vaiheessa.”

Suomen maalaukset ovat värimaailmaltaan hillittyjä ja hiljaiseen meditatiivisuuteen houkuttelevia. ”Vähän sinivoittoisiahan nämä ovat”, toteaa Suomi mutta ei taida niinkään viitata tiettyyn alakuloon tai suorastaan melankoliaan, jota hänen töistään toisinaan henkii, vaan siniseen ”ajattomuuden ja ikuisuuden värinä”. Jotain hyvin ajatonta Suomen maalauksissa onkin, vaikka kuva-aiheet lähtevätkin kehittymään henkilökohtaisten tarinoiden kautta. Niissä ollaan usein esimerkiksi rannalla, mikä on sekin toki jo monin tavoin luettavissa, mutta läsnä on aina äärellisyyden ja äärettömyyden leikki. Vesi erottaa ja vesi yhdistää. Rannalle päästään ja rannalle jäädään. Taidehistorioitsija Altti Kuusamo on osuvasti todennut Suomen rannalla olevista hahmoista: ”Kertomus on saavuttanut oman rantansa, joka on lapsuuden ehdoton perustilanne. Ranta on tilanteen ja mielen reuna. Suomen hahmot kohtaavat yhä udelleen toiseksi viimeisellä rannalla.”

Eläinten lisäksi Suomi kuvaa myös omaa itseään myös ihan perinteisenä omakuvana. Omakuvien taiteilija ei ole kuitenkaan se totuttu uhmakas ja toisaalta kärsivä sankaritaiteilija vaan pikemminkin hiljainen ja jo ehkä vähän viisastunutkin kommentaattori, joka katsoo vähän sivuun ja puhuessaan pikemminkin kuiskaa.

Meren ja maan reunan lisäksi Suomen hahmot ovat ehkä vieläkin isommalla reunalla. Mieleeni tulee Albrecht Dürerin allegorioiden täyttämä Melencolia 1 (1514), jonka vähän maaginenkin kuva-aines sisältää saturnaalisuudessaan myös maailmankaikkeuden reunoille hamuavia aiheita – ehkä juuri sinne siniseen, jonka ajattomuuden Suomi niin hienosti on tavoittanut.

Otso Kantokorpi

Risto

Tähtikirkas yö. 2007, akryyli kankaalle.

Lisää kuvia näyttelystä