Kuukauden taitelija

Teemu Saukkonen

Uiden Välimereltä Acapulcoon

30.1.2006

Teemu Saukkonen on yksi niistä keskeisistä suomalaistaiteilijoista, jotka tulivat 1980-luvun alussa tunnetuksi ekspressiivisyytensä kautta. Se oli kenties viimeisiä aikoja, jolloin länsimainen taide eli jonkun ns. ismin myötä. Italiassa puhuttiin transavantguoardiasta, Saksassa ”uusista villeistä” (die neue Wilde) – kaikkineen suuntausta voinee nimittää uusekspressionismiksi. Suomi eli samassa ajassa muun Euroopan kanssa.

Saukkonen itse mieltää tuolloisen itsensä ”jonkin sortin ekspressionistiksi” – hänelle ekspressiivinen maalaaminen oli tyylivalinnan sijaan luonteenomaista, ”nuoren miehen paatosta”. Ensin piti vain maalata ihmistä, jolloin malliksi valikoituivat ystävät ja sukulaiset.

Koko oli heti alkuun iso, Edward Munchin tyyliin ihmisiä luonnollisessa koossa. Sitten mukaan tulivat omasta päästä syntyneet, liioittelua sisältävät figuurit, jotka kansoittivat seksuaalisuuden ja erilaisten angstien kautta symboliikan ja myyttien aluetta.

Saukkosen omaa tulkintaa nuoren miehen paatoksesta tukee se, että iän karttuessa tapahtui jotain. Kymmenisen vuotta kestäneen ekspressiivisen vaiheen jälkeen Saukkosen tuotannossa tapahtui muutos. Figuuri hävisi väliin kokonaan ja erilaiset materiaalikokeilut valtasivat alaa. Teoksiin saattoi tulla mukaan myös sanoja ja lauseita: ”La Polizia”, ”Sauna”, ”En enää valehtele”. Saukkonen saattoi liittää töihinsä lyijymöhkäleitä, pultata niihin erilaisia esineitä ja käyttäessään puuta maalauspintana pureutua eri välinein itse maalauspinnan sisään. Jossain uudemmissa töissä hän on liitänyt maalauksiin kirpputoreilta löydettyjä kanavatöitä, erivärisillä langoilla tehtyä kirjontaa. Tällä voi olla elämänkerrallinen ulottuvuus – ja onkin, sillä tiedän sen – mutta ei siitä ole katsomisohjeeksi. Melkein kaikilla meistä kanavatyöt tuovat mieleen jonkun isoäidin tai tädin ja lapsuuden, lapsuuden visuaalisen ympäristön erilaisine muistoineen.

On kuin Saukkosen koko uudempi tuotanto tekisi kunniaa ranskalaisen filosofi Maurice Merleau-Pontyn ajatukselle, jonka mukaan ”maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen”.

Jotkut nimittävät tätä tällaista eklektismiksi. Taidehistoriassa ekletismi on tyylin kaltainen ilmiö: erilaisten tyylien vapaata lainaamista ja sekoittamista. Ja juuri tällaista tulkintaa haluaisin Saukkosen kohdalla välttää. Näkisin sen pikemminkin vapautumisena ja vapautuneen maalarin tapana olla maailmassa. Saukkonen itse sanoo ”sallivansa itselleen paljon” ja maalaustensa syntyvän ”siitä maailmasta jossa elän”. Se ei ole pelkästään taiteilijan maailma vaan ”tavallisen ihmisen maailma”.

Saukkonen ei ole itseriittoinen. Hän matkustelee paljon, katsoo myös avoimesti paljon kollegoidensa töitä, mitä monet taiteilijat vaikutteiden pelosta jopa välttelevät. Saukkosen täytyy ”maistella paljon makuja”, hänen täytyy ”uida Välimereltä Acapulcoon”. Joskus hän katsoo tahraa hotellihuoneen katossa, jolloin se alkaa elää omaa elämäänsä. Joskus hän kirjoittaa mustakantiseen vihkoon sanan, kuten J.R.R. Tolkienin mainitseman maailman kauneimman sanan: ”cellar door”. Vuosia myöhemmin se muuttuu jostain syystä maalaukseksi. Ei sitäkään tarvitse välttämättä alitajunnaksi tulkita.

Maalarin vapautta ei tarvitse kadehtia. Mekin voimme nauttia siitä, mennä hänen mukaansa. Voimme oppia näkemään tahroissa elämää ja sanoissa kuvia.

Otso Kantokorpi

2008-11-25 13.47.32

Tulkoon valkeus, 2004, öljy ja akryyli kankaalle.

 

Lisää kuvia näyttelystä