Kuukauden taitelija

Tuija Arminen

Tunne ei ole yksityisasia

1.3.2004

Tuija Armisen puupiirroksissa on yhteiskunnallisuutta, olosuhteiden vaikutusta ihmiseen, mikä on nykyään harvinaisempaa. Arminen myöntääkin katselleensa aikanaan kiinnostuneena varhaisempia työläiskuvauksia, poliittisia maalauksia. Mutta sellaisia ei ehkä enää käy tekeminen vanhan kaavan mukaan. Sellaisen kuvauksen paikoilleen jähmettyneet realismin muodot tuntuvat ehkä jo naiiveilta todellisuuden kuvauksina, kuuroilta aikansa todellisuuden aiheuttamalle tunteelle.

Tuija Armisen työt rakentuvat tässä ajassa ja tämän elämänpiirin palasista, kaupungista, naapurustosta tai vieläkin lähempää, hänen kotoaan tai lapsistaan. Armisen kuvaamat maailmat eivät vain ole aina kovin sympaattisia, eikä kuvien tuttuus ole hyvän päivän tuttuutta, vaan vähän häiritsevää. Arminen sanoo tällaisen epätodellisen vireen kautta yrittävänsä löytää kuvaan tunteen maailman. Kuvassa pitää olla voimaa ja primitiivisyyttä, joka pysäyttää.

Nykyään on jo lupa odottaa todellisuuskuvilta myös tunteen todellisuuden mukanaoloa. ”Ainakin tällainen poliittisuus on helpommin lähestyttävää”, sanoo Arminen. Huolimatta helposta lähestyttävyydestä ja selvästä sukulaisuudesta ekspressionismin perinteeseen Armisen töissä ihmeellisintä on se, ettei niiden kuvaratkaisuissa ole mitään kliseenomaista, mitään ennalta koettua, mutta silti niissä on kiistatonta imua.

On, vaikka selittely ei kuulu Armisen mielestä rikkaaseen maailmankuvaukseen. Jos kuvan realistisina lähtökohtina olisivatkin vaikkapa omat lapset, jotka katsovat kiireisten vanhempiensa teatraalista heilumista ja odottaisivat heiltä huomiota, ei Arminen halua nimetä kuvaa esimerkiksi ”Odotukseksi”. Se vähentäisi paljon kuvasta, ”kun mielessä on kuitenkin koko ajan sata asiaa.” Armisen kuva koostuu usein elementeistä, joita liimaa yhteen oikeastaan vain tietty samanlainen tunne tai tunnelma.

Juuri tunteen kuvaamisen edesauttamiseksi teoksen suuruus on tärkeä Armiselle. Hän tekee grafiikkaansa mieluimmin isossa koossa ja ajatusta, että teoksen sisään voisi ikään kuin astua, hän käyttää sumeilematta tehokeinona. ”Tämä on vähän kuin maalausta, mutta kun tuntuu että en osaa tehdä maalausta, lähdin tekemään grafiikkaa”, väittää Arminen. ”En tiedä väriharmonioista juuri mitään, en edes itse näe värien rinnastuksia kun teen teoksiani.” Ja ehkä juuri siksi värit voivat kantaa Armisella vahvasti symbolisia merkityksiä. Väreistä esimerkiksi ”musta tuntuu olevan itse asiassa pelottavan helppo käyttää, mutta sitten se tuntuu olevan usein se teemallisesti oikea ratkaisu.”

Ympäristö tekee taiteilijankin. Arminen sanoo että hän ei tule kovinkaan kulturellista perheestä: ”olin varmaan yläasteella kun käytiin Taidehallissa, mikä oli varmaan ensimmäinen paikka missä näin oikeaa taidetta.”

Ensimmäisiä askeleita taiteen alalla oli jo kuitenkin kun hän sai tehdä kuudennella luokalla lavasteet näytelmään. Oli mahtava tunne että sai tehdä suureen kokoon. Ympäristö, sisään astuttavuus jäi itämään.

Ehkä vain se joka on joutunut astumaan vähän ulkopuolelta taiteen tienoille, voi näin tarkkaan nähdä ja ymmärtää sen tunneympäristön, mikä ihmisiä, heidän elämänsä ns. valintoja ja jopa heidän tunteitaan lopultakin määrittää. Armisen kuvia katsoessaan ymmärtää, että tunne ei tule vain ihmisen sisältä, vaan se on kaiken sen summa, mitä elämässä joutuu kohtaamaan. Tunne ei ole yksityisasia, vaan kokemusten summa.

Armisen mielestä paras paikka hänen töittensä katsomiseen on ehkä museo, sekin ympäristönä jotenkin demokraattinen, sellainen missä taidetta voivat kaikki tulla katsomaan. ”Minua ainakin ahdistaa liikaa, jos joutuisin pitämään niitä seinällä. Itsellehän nämä tietysti edustavat kaikkia niitä ei välttämättä niin kivoja asioita mitä olen tehdessäni pohtinut. Mutta onneksi eri ihmiset näkevät työt aina niin eri tavalla, omista lähtökohdistaan ja taustoistaan käsin.”

Niin, kukin on taustansa tuote.

Pessi Rautio

Tuija 2

Lastenosasto, 2002, puupiirros.

Lisää kuvia näyttelystä