Kuukauden taitelija

Catarina Ryöppy

Toisen kautta

3.11.2003

Catarina Ryöpyn valokuvat – tai pikemminkin valokuvia sisältävät installaatiot – tuovat mieleen Gaston Bachelardin kirjan Tilan poetiikka, jossa hän siteeraa Pierre Seghersin runoa:

Talo jossa kuljen yksin ja huudan

nimeä joka kaikuu hiljaisuudesta ja seinistä

ääneni outoa taloa

asuttaa tuuli.

Tällaista hengityksestä, äänestä ja tuulenhenkäyksestä tehtyä taloa Bachelard nimittää ”arvoksi, joka väreilee todellisen ja epätodellisen rajamailla”. Tällaisena talona näen myös Ryöpyn valokuvat. Taloa voisi luonnollisesti tarkastella mielen metaforana, mutta Ryöpyn taiteen pelkkä psykologisointi jättäisi keskeiset ulottuvuudet pois. Ryöppy on myös kantaaottava ja aina omalla hiljaisella tavalla ihmisyyttä puolustava. Hänen keskeisiä teemojaan ovat syrjäytyminen ja vieraantuminen. Kun hän esimerkiksi dokumentoi purettavaa taloa – kuten Québecissä kuvatussa sarjassa ei tapahdu mitään, oikeastaan (2000) – on mukana pelkän yksilötason sijaan yleisemmin jaettu aika, eletty ja koettu elämä ja kaikki taloa asustaneet ihmiset. Ryöpyn mukaan ”kaikki lähtee ihmisen olemassaolosta”. Ryöppy o kiinnostunut kuviin kätkeytyneistä muistijäljistä; ihmisten katseet ovat koskettaneet jokaisen kuvan kohdetta.

Ryöppy matkustaa paljon ja tekee teoksensa usein ulkomailla. Hän kävelee katuja, katsoo ihmisiä, seiniä, lattioita ja esimerkiksi purettavia taloja. Paikan henki on tärkeä, mutta se ei välttämättä ole pelkästään maantieteellisesti paikannettavissa oleva asia. Se voi resonoida yhtä lailla tekijän omaan mielenmaisemaan, myös vierauden kokemukseen hänen omassa ja perheensä elämässä, kuten esimerkiksi teoksessa Being Misplaced (2002), jonka aiheena oli Alaskasta Ryöpyn isoisän sedän Suomeen vuonna 1862 mukanaan tuoman tlingit-tytön Tsamon ”äänetön vieraus ja toiseus”.

Toiseus ei ole Ryöpylle eksotiikkaa vaan nykyään kaikkialla lisääntyvä tunne. Rajoja piirretään koko ajan lisää ja uusiksi, ja aina joku jää ulkopuolelle. Toiseus on myös itseymmärryksen metodi; toisen kautta voi oppia ymmärtämään paremmin omaa itseään ja omia rajojaan, omaa turvallisuuttaan ja turvattomuuttaan. Tärkeää on myös se, mikä jää väliin: sielulliset ja maantieteelliset epäpaikat. Ryöppy on itse kirjoittanut: ”Miten kuvata yhteiskuntamme luomaa fyysistä ja psyykkistä epätilaa. Kuinka kokea syrjäytymistä, kasvavaa pahaa oloa, pelkoa, välinpitämättömyyttä toisen katseessa. ”Katsojana voi vastata, että juuri niin kuin Ryöppy on tehnyt. Hänen oudolla tavalla poeettinen, uneksinnan kaltainen lähestymistapansa liikuttaa juuri niitä alavirtoja, jotka liikkeellään tuottavat muuta kuin olankohautuksen, nopean pahanolontunteen tai pikaisen havainnon ja unohtamisen saman tien – sen minkä televisio esimerkiksi usein tuottaa. Hän ja hänen kuvauskohteensa on se toinen, jossa tunnistan myös itseni.

Otso Kantokorpi

n1

End of Dream, 2002, Lambda-vedos, laminoitu, pohjustettu alumiinille.

Lisää kuvia näyttelystä