Kuukauden taitelija

Saara Ekström

Toinen maailma

4.9.2006

Kauneus vainoaa Saara Ekströmiä (s. 1965). Ja Ekström vainoaa takaisin. Vainoamiseen liittyy aina jotakin epämiellyttävää tai ainakin epäselvää. Niitä Ekström käyttääkin hyväkseen taiteellisissa operaatioissaan. Ekströmin teokset ovat tosin aina äärimmäisen esteettisiä, huomattavan elegantisti toteutettuja ja aivan perinteisestikin kauniita, olipa ne millä tahansa nykytekniikalla aikaansaatuja: hidastetulla filmauksella, röntgensäteillä,   valokuvalla, paperinleikkauksella tai vaikkapa tatuoinnilla. Näillä hän tekee kauniita ornamentteja, lehvistöjä lintuineen, kukkasia, kaikenlaisia kiemuroita. Ekström pohtiikin ”kuinka estetiikka on työskentelyssäni sellainen kiviriippa, josta en pääse eroon. Miksi ihmisellä on niinkin vahva halu estetiikkaan? Mihin perustuu tieto siitä että voimme paremmin, kun ympäröimme itsemme kauneudella? Kuitenkin on aivan opittua, mikä on kaunista.” Ehkä kuitenkin tätä kiviriippaa määrätietoisesti mukanaan raahaamalla Ekström käy kauneuden arvoitusta läpi, kunnes estetiikan kysymys ratkeaa.

Kuitenkin Ekströmillä mitä kauneimmissakin ympäristöissä luikertelee epävarmuuden käärme. Niin kuin ne paljetein päällystetyt kädet jotka Ortongallerian kuvissa kurottivat luontoon kuin tunkeilijat. Muissakin Ekströmin teoksista löytää jonkin tuhon siemenen, vierastuttavan asian tai pisteen joka ei ole aivan kohdallaan.

Kauneuden, symmetrian ja hienostuneisuuden arvoituksen ratkeamiseksi täytyy katsoa muuallekin kuin tuttuun suloisuuteen, täytyy rakentaa kauneutta noista fyysisistä ja siksi yhäkin ”likaisiksi” koettavista.

Ekström kyllä haluaa nykytaiteen visuaalisesti kiehtovana, toisinaan jopa kauniina, sen hän myöntää. Olisi helppo sanoa että luonto on kauneuden perikuva, mutta Ekströmin mielestä asia ei ole noin yksinkertainen: ei luonto ole luonnollisen näköistä, järjestetty ornamentiikka on paljon helpommin käsiteltävän tuntuista, vain järjestetty luonto on kaunis. Ja koska kauneus on meihin istutettua järjestystä, Ekström haluaa että voisimme istuttaa itseemme toisiakin kauneuden järjestyksiä ja katsoisimme ”niitä asioita mitä me emme noteeraa tai asioita, joita ei edes voi nähdä tai edes emme halua nähdä.” Hän kohdistaa röntgenkatseensa ihon alaiseen maailmaan–pinnan alle –joskus konkreettisesti ja aina vertauskuvallisesti.

Ekström kertoo aina olleensa kiinnostunut anatomian kirjoista. Niinpä, anatomian kirjaan katsominen voi olla aluksi inhottavaa, mutta lopulta yhtä kiehtovaa kuin järjestetty kauneus. Me opimme lisää kauneutta, opimme sen mikä luonnossa ja väistämättömässä kiertokulussa on kaunista.

Pessi Rautio

Näyttelykuvien päivitys kesken