Kuukauden taitelija

Anna Tuori

Toden ja illuusion rajalle

29.10.2007

Kuvataideakatemiasta vuonna 2002 valmistunutta taidemaalari Anna Tuoria (s. 1976) on aseteltu sekä ekspressiivisyyden että romantiikan traditioon. Toki hän tunnistaakin nämä säikeet työssään, mutta samalla hän muistelee yllättäen aikaa ennen akatemiaa erilaisilla maalauskursseilla, joissa suomalaisen modernismin ja konstruktivismin teemat tulivat tutuiksi – puheessa vilahtavat myönteisesti sekä Sam Vanni että Ernst Mether-Borgström. Hän muistelee myös opiskelua Pariisin L’Ecole Nationale Supérieure de Beaux-Artsissa, jossa ranskalainen älyllisyys – niin hyvässä kuin pahassakin – ja käsitteellisyys olivat vallalla. ”Yhtä maalausta varten piti lukea kymmenen kirjaa”, hän naurahtaa.  Kuvataideakatemiassa oli Tuorin aikana vallalla puolestaan villi ekspressiivisyys, mutta silkka sydämestä lähtevä intuitiivisuus ei Tuorille riitä. Hän näkee eri juonteiden yhdistyvän työssään – konstruktivisminkin, vaikka se ei näkyisikään niin selkeästi.

Tuorille maalaaminen onkin ”rakentamisen ja spontaanin yhdistämistä”, maalari ikään kuin ”häilyy toden ja illuusion rajalla”.

Tämä koskee myös itse maalaamisen prosessia. Konkreettinen maalausjälki, väri, pinnat ja muodot yhtyvät illuusioon, taiteilijan rakentamaan kuvalliseen maailmaan, jossa merkityssisällöt alkavat hahmottua ja hakea muotoaan.

Tuori maalaa omista kokemuksistaan, mutta niiden kuvittaminen ei häntä kiinnosta. Kokemus voi olla myös pelkästään visuaalinen kokemus, joka laukaisee prosessin. Eräässä varhaisemmassa haastattelussa Tuori totesi voivansa saada ”visuaalisia stimulantteja vaikkapa karkkipaperista tai perunasta”. Tuoria kiinnostaa ihmisen kyky kuvitella – myös kyky paeta kuviteltuun, eskapismi.

Tuori saa vaikutteita myös kirjallisuudesta ja elokuvasta, mutta pelkän tarinallisuuden ja kronologian sijaan hänen kohteenaan on pikemminkin ”tarinan fragmentti”. Hän puhuukin maalauksesta kuin elokuvan kohtauksena, johon ”voi astua sisään, tietämättä mitä aiemmin on tapahtunut tai mitä tulee tapahtumaan”.

Romantiikan perinteessä rakennetaan sisäisen maailman kuvaa, mutta Tuori muistuttaa, että siinä ”sisäisen maailman kuva on rakennettu”. Kuva rakentuu kuitenkin useimmiten salaisen ja kätketyn alle, ja näin Tuorinkin maalauksia voi tarkastella. Ne ovat usein ekspressiivisyydessään ensin kauniita, jotenkin tuttujakin, mutta tarkempi tarkastelu tuo mukaan kummaa nyrjähtyneisyyttä. Yhtäkkiä ne ovatkin outoja. Outous ei synny pelkästä tuntemattomuudesta, vaan pikemminkin tutusta, joka on torjunnan kautta muuntunut pelottavaksi tai vieraaksi. Tunnistamme tuon tunteen ja aavistuksen siihen kätkeytyvistä asioista. Näin päädymme jo Freudiin, mutta ei Tuorin maalausten lumovoiman kokemiseen ehkä kuitenkaan tarvita psykoanalyyttistä viitekehikkoa. Päinvastoin. Jos Tuori tekee kuvaa pinnan alla piilevistä asioista, jotka ovat kiehtovia juuri siksi, että niitä ei kykene täsmällisesti sanallistamaan, niin miksi katsojankaan pitäisi pyrkiä siihen. Hän voi nauttia siitä, että maalari pystyy ne täsmällisesti maalaamaan.

Otso Kantokorpi

fugitive-kind-2

Fugitive Kind, 2006, öljy kankaalle.

Lisää kuvia