Kuukauden taitelija

Markus Heikkerö

Tasoja, jotka eivät ole ilmeisiä

29.9.2006

Markus Heikkerön (s. 1952) ura käynnistyi varhain. Hän aloitti maalaamisen teini-iässä ja osallistui näyttelyihin jo 16-vuotiaana. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä hän piti 17-vuotiaana legendaarisessa E-kerhossa, jonka avoin ilmapiiri on ollut monen taiteilijan uran lähtölaukaus. Heikkerön alkutaival ei ollut helppo vaikka menestystä ja taidepiirien arvostusta karttuikin. Alku oli täynnä sensurointia, sensurointiyrityksiä ja julkista kohua. Syynä oli Heikkerön estoton kuvamaailma, jossa esiintyi usein esimerkiksi häpeilemättömän erektiivisiä falloksia. Jälkikäteen ei Heikkerö koe aikaa kovinkaan herooiseksi vaan muistelee myös painetta ja stressiä. Muutama vuosi yhtä aikaa ihailtuna ja vihattuna oli raskasta aikaa. ”En ollut tarkoituksellisesti provokatorinen”, hän toteaa. 1960-luvun Heikkerön voisi luokitella surrealistiksi, pop-taiteilijaksi tai underground-taiteilijaksi; olipa hän jo nuorena miehenä mukana Suomen taideakatemian suuressa kiertonäyttelyssä Surrealismi (1970–71). Heikkerö oli itseoppinut vaikka kokeilikin sittemmin vähän aikaa Vapaata Taidekoulua, joka ei kuitenkaan tuntunut sopivalta. Kiihkeän alkuvauhdin jälkeen tuli kuitenkin aika opiskellakin jotain, ja Heikkerö valmistui Taideteollisesta korkeakoulusta graafiseksi suunnittelijaksi vuonna 1980. Opiskelu opetti hänelle, kuinka tärkeää itsekuri luovassa työssä on. Tälläkin alueella hänen visuaalinen maailmansa on tullut monelle tutuksi – tuloksena syntyi monia levynkansia. Visuaalisen maailman lisäksi Heikkerön tausta on myös musiikillinen. Hän on soittanut rumpuja underground-yhtye Spermissä. Jo lapsena hän opiskeli vuosia klassista musiikkia, eikä lienee haettua etsiä hänen kuvamaailmansa rikkaan simultaanisuuden juuria myös musiikin alueelta. Taideteollisessa korkeakoulussa Heikkerö opiskeli ruiskumaalaustekniikan, josta muodostui vuosiksi hänen tavaramerkkinsä, mutta Heikkerö itse totesi sen kuitenkin liian rajoittuneeksi. Opittuaan tekniikan kunnolla hän ei löytänyt siitä enää haasteita ja kaipasi takaisin vähemmän kliiniseen työskentelyyn, takaisin maalauksen fyysisyyteen. Myöhemmin ruiskumaalauksen vaatimasta tiukasta kurinalaisuudesta on ollut hänelle hyötyä kauan aikaa vievissä, isoissa ja teknisesti monimutkaisissa öljyvärimaalauksissa.

1990-luvulla Heikkerö työskenteli Yhdysvalloissa vierailevana professorina useammassakin yliopistossa, ja tuolloin alkoi hahmottua se synteesi, joka on ominaista hänen töilleen. Amerikkalaisen taiteen villi vapaus tarjosi uusia haasteita ja antoi Heikkerölle sysäyksen tutkia simultaanista värien käyttöä, jota eurooppalaisen modernismin sääntöjärjestelmät eivät ole kahlinneet. ”Amerikassa pinta on tärkeää”, toteaa Heikkerö ja huomauttaa samalla, että ”kyse ei ole pinnallisuudesta”.

Heikkerö mieltää amerikkalaisen ajattelun horisontaaliseksi ja eurooppalaisen vertikaaliseksi, syvyyteen kurkottavaksi.

Eurooppalaisesta ja amerikkalaisesta maailmasta tuntuu syntyneen uudenlainen Heikkerö. Hän käsittelee osin samanlaisia teemoja kuin nuoruudessa, mutta mukaan on tullut jälkiä kahden maanosan perinteestä ja toisaalta vankka taidehistoriallinen tietoisuus, joka ponnistaa varhaisrenessanssista saakka.

Heikkerö mieltääkin itsensä nykyään käsitteelliseksi maalariksi, joka tavoittelee työssään filosofisia teemoja, mutta kokee samalla, että käsitteellisenkin taiteen täytyy olla visuaalisesti kiinnostavaa, komeaa maalausta. Näin hänen töissään on synteesi synteesin päällä, ja silti monikerroksisen maalauksen kuoriminen paljastaa lopulta tunteen keskeisyyden – oli sitten kyse tekijästä tai katsojasta. Taide ilmaisee myös tasoja, jotka eivät ole ilmiselvästi näkyvissä. Tämän tärkeyttä Heikkerö ei itsekään kiellä.

Otso Kantokorpi

IMG_0109

Parsimony, Krakow, Poland, 2002, öljy ja akryyli.

Lisää kuvia näyttelystä