Kuukauden taitelija

Jukka Mäkelä

Suuri Salaisuus

26.11.2007

Taidemaalari Jukka Mäkeläksi (s. 1949) tullaan näin. Ensin on kaksitoistavuotias poika, jonka isä oli harrastajamaalari: ”Pääsin 1950–60-lukujen vaihteessa miesten mukaan Lappiin maalaamaan maisemaa. Sain tehdä perässä, enimmäkseen vesiväreillä. Se varsinainen suoritus ei kestänyt kauan. Maalaamisasia täytyi kyllä pitää suurena salaisuutena, kun se ei todellakaan ollut kovin trendikästä sen ikäisten keskuudessa siihen aikaan.”

Tämän jälkeen taiteilijanalku pääsee kouluun ja häntä opetetaan maalaamaan, konstruktivistien oppeja imeytyy: ”Mutta kunnon konstruktivistia minusta ei tullut. Ehkä se oli enemmänkin lyyristä abstraktiota, mun maalaukset oli pohjimmiltaan vaikka sadetta, missä kulmassa se tulee ja kuinka valo liikkuu. Itse asiassa tykkäsin eniten silloin tehdä väripohjia maalauksiin, se oli sellaista vapaata. Minulla oli maalatessa kyllä oikein ’reseptejä’, viivastojärjestelmiä, jotka toteutin värin päälle ja katsoin kuinka niistä tuli kyllä aika jänniä juttuja. Mutta alkoi tuntua, että sitten kun tämän rakenteen hyvin osasi, niin halusi etsiä jotakin muuta.”

Oman irtiottonsa taiteilija Mäkelä teki kun aika alkoi 1980-luvulle tultaessa olla kypsä ekspressionismille. Mukaan maalausta määrittämään tuli fyysisyys ja maalaamisen prosessi kokonaistui. Mäkelä teki hyvin isoa tai aivan pientä: ”Periaatteessa ne on kyllä samanlaista. Pientä on kiva tehdä aivan ranteella, mutta onhan tietysti vaikka akvarellia erilaista hallita kuin jos on saaveissa värit, siinä tulee koko vartalo mukaan. Keskikoko minulla vain tahtoi mennä tukkoon.”

Myös materiaalien ominaisuudet alkoivat antaa oman osansa maalauksen luonteeseen. Mäkelä oppi aika lailla muun muassa värikemiaa, joka mahdollisti esimerkiksi maaliaineen viskositeettien muuntelun kulloistenkin tarpeiden mukaisesti: Mäkelä saattoi tehdä ”pitkää maalia ja lyhyttä maalia”. Osaamisen tunne ja materiaali alkaa näytellä lopulta hyvin isoa osaa taideteoksessa. Kun Mäkelä innostui 1990-luvulla hiilipiirtämiseen, hän aluksi poltti itse hiiliä, kokeili puulaadut läpi, sahatavarankin: ”Hiilessä on se hienoa, kuinka sen oikein tuntee kädessään kuinka se kuluu, kuinka paljon sitä on vielä jäljellä. Ja pienellä ranteen kallistuksella viiva muuttuu hiuksenohuesta leveään ja painavaan” Maalaus alkaa olla yhtä aineen ja maalarin oman historian kanssa.

Jukka Mäkelä on nyt lähestynyt maalaamisen ja piirtämisen alkuperäistä mielihyvää, tunnetta ja ihmettä, jonka vain maalaaminen tuottaa.

Maalaako hän siis yhä tuota lapsuutensa Lapin maisemaa, siis laveammin sanottuna suomalaista luontoa, johon hänen työnsä on niin usein yhdistetty?

Ehkä ei luontomaisemaa, kuten aikoinaan. Taidemaalari Jukka Mäkelälle luonto on nyt kaikkea sitä, mikä voi olla maalaukseen laitettuna kiinnostavaa. Tällä lailla maalari katsoo, hän ei tarvitse silmiensä eteen enää sitä lapsuutensa Lapin luontoa.

Tuo aivan sama maalauksen mahdollisuus, vimma ja lumo on mahdollista aina, kunhan vain on niin opetellut katsomaan: ”Viime aikoina olen ollut kiinnostunut vaikka koirien kusivanoista, niistäkin saattaa syntyä hirmuisen hienoja jälkiä, kun ne ovat kulkeneet eri lailla erilaisilla asfalttipinnoilla. Itse asiassa kiinnostavia ovat kaikki kadun halkeamat ja pikivanat. Sellaisista syntyy urbaani maisemallisuus.”

Ehkä vain maalari aineen ja oman historiansa kautta voi tehdä olevaksi nämä suuret salaisuudet aivan silmiemme edessä.

Pessi Rautio

Jukka_Mäkelä_Aavistus_2006

Aavistus, 2006, akryyli ja paperi kankaalle.

 

Lisää kuvia näyttelystä