Kuukauden taitelija

Marjatta Palasto

Sommitelman taktisista kuvioista

5.2.2007

Yksi tapa lähestyä taiteilijaa on luokittelu, taiteilijan sijoittaminen johonkin tyylilliseen luokkaan, jolloin hänen tuotantonsa tulee helpommin ymmärretyksi. Aina kun näen Marjatta Palaston (s. 1943) töitä, mieleeni tulee viime vuosisadan alun itäeurooppalainen avantgarde abstrakteine tilakokeiluineen. Mutta kun alan puhua Palaston kanssa taiteesta, hän kertoo nuoruutensa rakkaudesta Henri de Toulouse-Lautreciin ja siirtyy sitten Ateneumissa 1961 näkemänsä Paul Kleen näyttelyn ja dadaisti Kurt Schwittersin tuotannon kautta André Bretonin surrealistiseen romaaniin Nadja (1928).

Niinpä minun piti etsiä kirja käsiini. Breton kirjoittaa: ”Minua kiinnostavat vain ne kirjat, jotka jätetään auki kuin heiluriovet ja joihin ei tarvitse etsiä avainta. Kaikeksi onneksi kuvitteellisiin sepityksiin perustuvan psykologisen kirjallisuuden päivät ovat luetut.”

Tässä avaimettomuudessa lienee jonkinlainen avain. Palaston työt ovat auki kuin heiluriovet. Ne eivät ole kerronnallisia eivätkä perustu psykologisiin sepityksiin. Alkuun hän teki figuuria ja käytti kuvanveiston klassisia materiaaleja, kuten pronssia, mutta siirtyi hiljalleen – ilman dramaattista murrosta – erilaisiin löytö- ja valmismateriaaleihin, joissa piilevää esteettistä ulottuvuutta tai potentiaalia hän on metsästänyt jo vuosikymmeniä. Yksi Palaston keskeisimmistä materiaaleista on jo pitkään ollut kumi, mutta hänen teoksissaan voi olla yhtä lailla myös puuta ja erilaisia metalleja.

Muovaamisen sijaan Palasto rakentaa. Näin hänen työssään voi nähdä myös konstruktiivisen elementin, mutta konstruktivistiksi häntä tuskin kannattaa luokitella.

Palastolle materiaalissa on tärkeää se, miten se muuntuu, toisinaan joksikin ihan muuksi. Materiaali kantaa myös mukanaan konkreettisia ominaisuuksia, jotka voivat muuntua abstrakteiksi. ”Eikö juuri kumin avulla voi käsitellä sellaisia käsitteitä kuin pehmeys ja taipuisuus?”, hän kysyy. Silloin on jo tapahtunut transformaatio: vanha auton tai polkupyörän rengas on muuttunut ilmifunktionsa sijaan viemään katsojan ajatuksen abstraktien ilmiöiden maailmaan.

Palasto tunnistaa töissään kauneuden mutta kieltää sitä varsinaisesti etsivänsä. Vaikka hänet voisikin luokitella jonkinlaiseksi materiaaliesteetikoksi, ei hän kuitenkaan lumoudu materiaalin kauneudesta sinänsä. Ja kuitenkin hän heti toteaa, että ”näkeminen on tärkein työkalu”. Tottunut ja valpas silmä hakee muotoja ja materiaaleja yhtä lailla luonnosta kuin jätelavaltakin.

Tiedän, että Palasto on ollut shakin Suomen mestari kahteenkin kertaan. Sekään ei voi olla vaikuttamatta tapaan, jolla hänen teoksiaan katson. Kuvataiteessa ja shakissa on myös yhteistä terminologiaa. Shakissa sommitelma on suunnitellusti eri nappuloilla tehty useamman peräkkäisen siirron sarja, joka johtaa edullisempaan asemaan. Sommitelmaan voi kuulua erilaisia taktisia kuvioita kuten paljastuksia, haarukoita, uhrauksia ja kiinnityksiä. Eikä teoksiaan rakentava taiteilija toimi shakinpelaajan tavoin? Eiköhän Palastokin joudu esimerkiksi ristikkopohjaa rakentaessaan uhraamaan jonkun nappulan hävitäkseen materiaalissa mutta saavuttaakseen edullisemman aseman, jonka hän meille näyttää?

Otso Kantokorpi

 

4B2U8588

Mennen tullen, 2006, kumi ja muovi.

Lisää kuvia näyttelystä