Kuukauden taitelija

Juho Karjalainen

Sisyfoksen hommaa

4.2.2008

Taidegraafikko ja kuvataiteilija Juho Karjalainen (s. 1947) valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1974. Hänestä on sittemmin kehittynyt virtuoosimainen akvatintalaattojen syövyttäjä, jonka teoksissa esiintyvät ihmishahmot puhuvat vähäeleisyydessään kuitenkin voimakasta kieltä. Kollega Kuutti Lavonen on kuvannut Karjalaista ”kielelliseksi taiteilijaksi, joka käyttää mykkää kuvaa puhutellakseen”. Puheeseen viittaa itse vähäpuheinen Karjalainenkin: ”Ohjelmajulistusta ei ole. Päämääränä on saada aikaan omillaan toimeen tuleva kuva, joka ei änkytä.” Ja sitten hän muuttuukin filosofiseksi: ”Olen kuullut, että ulospäin hahmottuu sellaista kuin ’oleminen’ (stilleben sanan kirjaimellisessa merkityksessä), mutta syövytysaltaan ääressä läträtessä sellainen ei ole mielessä päällimmäisenä. Joskus kuvaan liittyy kertovia elementtejä vailla tarinankertomisen tarvetta.”

Miehenä olen usein pysähtynyt Karjalaisen varsinkin isokokoisten miestä kuvaavien vedosten ääreen mietteliäänä. Hänen miehissään on uskomatonta voimaa mutta samalla myös herkkyyttä ja toisinaan tuskaakin, yksinoloa. Onko Karjalainen sitten miesasiamies? ”1990-luvun alussa aloin käyttää miesfiguuria. Samalla kuviin tuli kertovia elementtejä. Olen rehti sovinisti: naisfiguuri on minulla lyyrinen, mies eeppinen ja toiminnallinen. Miesmissiota en ota kuitenkaan taiteelliseksi painolastiksi, vaikka siviilissä on selvää, että naiset ovat pelotelleet sankarit kuralle.”

Mutta ei Karjalainen tee pelkkää ihmisfiguuria. ”Figuurityöskentelyyn on yksi poikkeus: toinen minäni harrastaa vapaata muotoa. 1980-luvulla tein ’pilvikuvia’ ja olen palannut asiaan myöhemminkin.”

Kertovat elementitkään eivät toki aina kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on. ”Kuva kun on aina sepite”, muistuttaa Karjalainen. Jotain oleellista ja ankaraa totuutta ihmisenä olemisesta hän on kuitenkin aina pystynyt katsojille välittämään. Vaikka hänestä onkin kehittynyt yksi alansa teknisistä virtuooseista – myös oppikirjojen tekijänä –, ei hänen teoksissaan tekninen suoritus ole koskaan dominoiva, niin kuin grafiikalla toisinaan on tapana. Osittain se saattaa johtua siitä, että hänen aihepiireihinsä ei koskaan ole kuulunut pienikokoisen ja teräväpiirtoisen grafiikan maisema- ja asetelmakuvasto, joka saattaa toisinaan jähmettää kuvien tunnemaailmaa.

Karjalaisen töissä väliin monumentaalinenkin koko hyödyntää massoja ja tilaa, ihmiskuvat saattavat toisinaan olla myös varsin lihallisia. Samalla hänen figuureilleen on kuitenkin ominaista taidokas ja herkkä valon käyttö, joka tuo lihallisuuden rinnalle tietyn aineettomuuden tunnun. Hengen ja materian jännite ja vuorovaikutus saavat näin heiluriliikkeellään kuvat elämään. Luulenpa, että näiden vastakohtaparien parissa ponnisteleminen on väliin rankkaa kuin elämä itse, ja tämän vahvistaa Karjalainenkin: ”Pohjimmiltaan tämä on Sisyfoksen hommaa. Kivi ja ponnistelu on aina sitä samaa.”

Niinpä Karjalainen totesikin virkaanastujaispuheessaan tullessaan valituksi taiteilijaprofessoriksi vuonna 2005: ”Taiteesta puhuttaessa on viisainta välttää sanaa Kehitys. Eihän taide mitenkään kehity, ainoastaan muuttuu.”

Otso Kantokorpi

Juho Karjalaisen grafiikkaa

Leikkivä ihminen, 2005, akvatintasyövytys.

Lisää kuvia näyttelystä