Kuukauden taitelija

Inari Krohn

Sisältämme maailman ääret

2.12.2002

Inari Krohnille myötäeläminen ja solidaarisuus oli aina tärkeää, ainakin siitä lähtien kun kuvataiteilijan ammatti äkkiä kirkastui hänelle neljätoistavuotiaana kriisissä ja uhmassa, vähän isän kuoleman jälkeen.

Suku, jossa taiteilijoita jo oli, ei asiaa ihmetellyt, mutta itselle tällaiseen tietoisuuteen herääminen oli iso asia. Lukioaikaan Krohn kävikin jo anti-apartheid -mielenosoituksissa ja muissa. Alusta asti näkyi Krohn maalauksissa ihmisiä, syntyi positiivisia kuvia yhteiskunnasta, kuvia mahdollisuuksista parempaan. Jo pian Krohnin solidaarisuus ihmisiä kohtaan laajeni solidaarisuudeksi myös luontoa kohtaan. Aluksi vesiväri, myöhemmin myös grafiikka saivat kuvata luontoa, usein hyvinkin hiljaisesti kuuntelevaan tapaan. Maalauksista taas löytyy useammin rajuutta ja värien räiskettä. ”Grafiikkaa tekee vähän kuin sokeana, se on pitkäjänteisempää työskentelyä. Maalauksessa taas on tietoinen silmien edessä olevasta tilanteesta koko ajan, se vie koko ajan eteenpäin ja on siksi intensiivisempää ja keskittymistä vaativampaa”.

Kirjallisuus on Krohnille myös iso asia, aikanaan modernistiopettajat Suomen Taideakatemian koulussa moittivat hänen maalauksiaan liiallisesti ”kirjallisuudesta” niissä on kuva, sellainen ei muka ollut ”maalauksellista” ja siksi hyvää.
”Mutta eihän figuratiivinen taidekaan, ainakaan jos siinä on yhtään taiteellista ambitiota, ole koskaan yksi yhteen kohteensa kanssa, kun näkyvän takana on kuitenkin aina myös näkymätön. Niin kirjallisuudessakin tiettyä tapahtumaa kuvatessaan kuvataan kuitenkin aina jotakin muuta. Oikea kirjallisuus onkin kyllä minulle hirveän läheistä, vaikka kuvataide tietysti on aivan eri asia. Kirjallisuuden lukeminen kehittää mielikuvitusta, ja vain sillä voi ymmärtää toisen ihmisen asemaa”.

Ehkä Krohnin halussa näyttää maailmaa on sittenkin jotakin tarinallista ja mielikuvituksellista, hyvin yhteisöllistä ja lähestyttävää. Kuvien omat maailmat sitten voivatkin olla vaikka mitä, Krohnin kuvissa yleensä on jännittävästi ornamentaalinen rakenne pinnassa, ikään kuin lainauksena koko loputtoman rikkaista eri kuvakulttuureista. Asioita voi tosiaan kertoa kuvallakin, muitta tavan ei tarvitse olla yksitotinen.

Krohn käyttää luontoa tai ihmisten elämää, mutta ei silti vaikuta mitenkään naivilta, sillä kaikki niissä siiloutuu henkilökohtaisen kautta. ”Yhteiskunnallinenkin puolenikin liittyi omiin matkakokemuksiini”. Hän matkusti yksin heti taidekoulun jälkeen Afganistanin kautta Intiaan ja Nepaliin: ”Missään ei tarvinnut pelätä, vieraanvaraisuus ja ihmisten ystävällisyys oli ihmeellistä. Minulla ehkä hirveän hyvä onni”.

Ja kun Krohnin teoksen aihe ja kuvan koko rakenne ja pinta yhteistyössä syleilevät niin luontoa, ihmistä ja maailman kulttuureita kuin yksittäistä tapahtumaakin, voi syntyä lämmin tunne siitä, että kaikkien asioiden perimmäinen yhteys olisikin totta. Että pienimmätkin tekomme vaikuttaisivat vaikka kuinka pitkälle, äärettömiin ja että maailman ääret vaikuttaisivat pienimpiin tekoihimmekin.

Kuten että Inari Krohn varhaisin lapsuudenmuisto oli öljyvärin haju.
Pessi Rautio

Näyttelykuvien päivitys kesken