Kuukauden taitelija

Pamela Brandt

Sisäisen maailma muodot

31.5.2004

Pamela Brandtin mukaan ”se mikä on syvimmin henkilökohtaista on myös syvimmin yleistä”. Ajatus on samalla sekä suuri että arkinen ja itsestään selvä: kaikkihan me olemme samojen reunaehtojen kanssa eläviä samankaltaisia luontokappaleita ja pohjimmiltaan samanlaisten kulttuurien tuloksia. Juuri tällaisia ovat Brandtin maalaukset. Niiden aihepiiri on usein banaali ja helposti tulkittavissa oleva: arpakuution voi viitata vaikka sattumaan, viinirypäle hedelmällisyyteen ja sen metamorfoosina syntyvä helminauha ”olemisen suureen ketjuun” ja ne yhdessä luonnon ja kulttuurin jakamattomuuteen, vesi sen puutteen kautta janoon ja pöytä vaikka taidehistorian kautta paikkaan, johon asioita asetellaan representoitavaksi tiettyjen konventioiden mukaan.

Brandtin maalauksissa yksinkertaisille asioille tapahtuu kuitenkin jotain outoa; hän ei asettele asioita esittääkseen niitä tai niiden muutoksia esimerkiksi suhteessa valoon tai näkevään silmään vaan pikemminkin erilaisilla muodonmuutoksilla, vinouksilla ja epämuotoisuuksilla tuo tuttuun elementtejä, joita leimaa selittämättömältä tuntuva outous. Arkisen ja näkyvän maailman muodot muuttuvat ”sisäisen maailman muodoiksi”, joiden logiikka saattaa muistuttaa unen logiikan sijaan sitä hetkeä, jossa valve on muuttumassa uneksi. Juuri rajakohdat ja rajapinnat ovat Brandtin keiskeistä aluetta – ja metamorfoosit, se miten tuttu muuttuu tuntemattomaksi ja ehkä jopa hieman pelottavaksi ja luo maalaukseen sitä kautta tilan, joka ei ole enää pelkästään sommittelullisten elementtien luoma tila vaan pitää sisällään halua, pelkoa, ehdottomuutta, pakkoa, seksuaalisuutta ja myös ahdistusta mutta yhtä lailla riemua. Juuri siksi ”yhteensovittamattomuuksien yhdessäolo on tärkeää”.

Kaikki on tuttua ja helposti tulkittavaa, mutta juuri yhdessäolo tuottaa myös katsojalla sen selittämättömän tunteen, jonka vain maalaus pystyy tuottamaan. Brandtin sanoin: ”En tietenkään maalaisi, jos tavoittaisin sanoilla sen mitä etsin.” Vain maalaus ja sen elementit voivat kertoa – tai ehkä pikemminkin ”vihjata”, kuten Brandt sanoo – sellaisia asioita, joita vain maalaus voi kertoa. Tämä on tietenkin mihinkään johtamaton kehäpäätelmä, mutta juuri samanlaisessa kehässä – arkisten tulkintojen laajentamisessa rajoilleen – syntyy se hetki, jota myös Brandt tavoittelee. Se ei ole osa päämäärähakuista projektia – tässä on teos, tulkitse se – vaan katsomisen hetkellä syntyvää ”ei-tietoa”, kuten ranskalainenfilosofi Georges Bataille asian on ilmaissut. Tällainen välähtävä hetki antaa aavistaa sen syvimmän kysymyksen perimmäisen vastauksettomuuden.

Kaikkien mahdollisten Brandtin maalauksista löytyvien tunnetilojen keskeisin onkin ehkä juuri ihmetys – ihmetys olemisen edessä, perustavaa laatua oleva eksistentiaalinen ongelma, joka on myös täysin arkisesti ja naiivisti kaikkien tavoitettavissa. Toisinaan meille kaikille olisikin tervetulleesti Brandtin tavoin – vaikkapa hänen maalaustensa äärellä – todeta yhtä aikaa banaalisti ja syvällisesti: ”Onhan se kumma juttu, että on olemassa jotakin.”

Otso Kantokorpi

pamel3

Fra Angelicon jalanjäljissä, 2004, tempera ja öljy kankaalle.

Lisää kuvia näyttelystä