Kuukauden taitelija

Ilkka Sariola

Vimmaista lisäämistä ja poistamista

8.1. – 2.2.2018

Kuvataiteilija ja pappi Ilkka Sariola (s. 1969) on elänyt merkillisen uran. Vuonna 1995 Sariola valmistui Kuvataideakatemiasta, minkä jälkeen hän teki kymmenvuotisen taiteilijauran tullen tunnetuksi sekä piirtäjänä että performanssitaiteilijana. Viimeisen näyttelynsä Sariola piti Kluuvin galleriassa Helsingissä yhdessä Mika Aalto-Setälän kanssa vuonna 2004.

Piispan poika lähtikin sitten yllättäen opiskelemaan teologiaa, mikä tuotti seuraavat kymmenen vuotta hengellistä elämää, muun muassa Kallion seurakunnan pastorina Helsingissä.

Nyt Sariola on tekemässä paluutaan taidekentälle. Prosessi alkoi jo vuonna 2015, jolloin Sariola alkoi maalata nykyään Kallion kirkossa sijaitsevaa modernia kärsimyskrusifiksia. Samaan aikaan hän alkoi piirtää raamatullisia hahmoja. Vanha rakkaus piirtämiseen syttyi uudestaan.

Galleria Ortonin mittavassa piirustusnäyttelyssään Shit Happens Sariola lähestyy aihepiiriään sarjallisesti. Laajimmassa Häpeä-sarjassa on peräti 36 piirustusta.

Sariola palaa näyttelyssään 30 vuoden takaisen esikoisnäyttelynsä teemoihin. Tuolloin Lapuan piispalassa oli esillä myös piirustuksia, joissa uskonto ja seksuaalisuus sekoittuivat estottomasti. Sariola itse toteaa tuoreista (2016–17) piirustuksistaan, että ”piirtävän papin painekattila on posahtanut”.

Analyysini ei välttämättä ole teologisesti kestävä, mutta mieleeni tuli heti nähdä Sariolan piirustukset kilvoitteluna. Kristillisten elämänarvojen ja opetuksen toteuttaminen omassa arkisessa elämässä lienee asian ytimessä. Lihan ja sanan välinen ristiveto ei aina ole helppoa. Uskon ja ilmeisen väistämättömän epäuskon suhteesta ajattelen samoin. Ristiriita piilee myös opin ja henkilökohtaisen uskon välillä. Tämän Sariola tuo myös taiteilijana itse esiin: ”Kun maalaan krusifikseja, kirkon taidetta, niin silloin liityn kirkon uskoon. Tätä kutsutaan teologiassa objektiiviseksi uskoksi, uskoksi joka uskotaan (fides quae creditur). Kun taas piirrän, olen valmis nauramaan ja kyseenalaistamaan kaiken, itseni mukaan lukien. Näin tehdessäni tulen pilkanneeksi niin heikkoa uskoani kuin kirkollisia hierarkkisia valtarakenteita. Teologisella kielellä on kysymys omasta uskonkokemuksestani, uskosta jolla uskon (fides qua creditur).”

Sariola onkin itsensä lisäksi varsin kriittinen kirkkoa kohtaan. Ei olekaan mikään ihme, että hän kirkollisen #metoo-liikkeen (totuusvapauttaa.fi) keskeisiä puuhahenkilöitä.

Ammattimaisena taidekriitikkona alan kuitenkin lopulta katsoa Sariolan piirustusjälkeä. Hänen kilvoittelunsa näkyy ekspressiivisenä ja välillä raivokkaanakin viivana. Lyijykynän lisäksi toinen tekniikka on kumin tuoma. Sariola lisää ja vähentää rajusti, kumin jälki on yhtä ilmaisuvoimaista kuin kynänkin. Vimmainen lisääminen ja vähentäminen ja tuovat piirustuksiin lumovoimaisen hengityksen kaltaisen liikkeen.

Otso Kantokorpi

Lisää kuvia näyttelystä

 

Sarjasta Jano, 2017, lyijykynä ja kumi.