Kuukauden taitelija

Juri Saarikoski

Kun ei pyri mihinkään on aina perillä

28.4.2008

Taidemaalari Juri Saarikoski (s.1961) suunnitteli nuorena vakavissaan lähtevänsä opiskelemaan arkkitehtuuria. Sitten hän ”ymmärsi ettei arkkitehdin ammatissa ole vaikutusmahdollisuuksia, ettei se ole todellista”. Niinpä hänestä tulikin sitten Kuvataideakatemiasta valmistunut taidemaalari, jonka maalaukset ovat aina olleet ”mahdollisimman epäarkkitehtonisia.

Pigmentti paperille on vaihtunut öljyksi ja mehiläisvahaksi kankaalle, mutta teemat ovat pysyneet melko samanlaisina koko uran ajan. Saarikosken maalaukset ”eivät nimittäin käytännössä esitä mitään”. Eikä teoksilla ole yleensä nimiäkään, jotka auttaisivat katsojaa tulkintayrityksissä. Saarikoski ei halua johdatella katsojaa johonkin tiettyyn suuntaan. Tämä ehkä auttaakin katsojaa liittymään Saarikosken ”zeniläiseen projektiin”. ”En yksinkertaisesti pyri mihinkään. Kun ei pyri mihinkään, on aina perillä”. Saarikosken maalauksissa kyse on mentaalisista asioista, ”kuva on ajattelun jatke”. Ja toisin kuin tarkka, ulkokohtainen fyysinen tieto, mentaalinen tieto on sisäistä ja hiljaista. Sitä ei monisteta, se on vaikeasti siirrettävissä olevaa, mutta ehkä juuri taide onkin oiva väline viisauden ja ymmärryksen siirtoon – tai sen yrittämiseen. Eikä Saarikoski maalaakaan itselleen, päinvastoin: ”En maalaa itselleni. En minä mikään pöytälaatikkomaalari ole.

Mitä hän sitten haluaa sanoa meille? ”Kauneus on yksi maalaamisen perusprinsiipeistä. ”En halua ravistella, en ole vihainen. Haluan tuottaa esteettisen kauneuden avulla hyvää. Maalaus voi tuottaa elämyksen, onnen tunteen, vapautumisen tunteen…”

Saarikosken maalausten nimettömyys voikin selittyä sillä, että hän itse kokee ne ”avaimenreikinä johonkin suurempaan kokonaisuuteen, kosmokseen”. Maalaus on ikään kuin ”pieni osa isommasta maalauksesta”. Tätä vahvistaa myös Saarikosken tekniikka. Vahan avulla hän saa aikaan myös voimakkaan tilallisuuden, vaikka kyse ei olekaan arkkitehtonisesti tilasta. Syntyy optinen syvyys, joka saa maalauksen hengittämään syvyyssuuntaisesti, mitä lisää värien kontrastien ja jännitteiden kautta tapahtuva liike.

Saarikosken yksittäisten töiden väriskaala on yleensä melko hillitty, mutta toisaalta hänelle tuntuu käyvän väri kuin väri. ”Jonain päivänä on keltainen päivä, jonain sininen. Joskus tulee vain keltaisia maalauksia, joskus ei tule keltaisia maalauksia ollenkaan…”

Katsojan silmä on tottunut hakemaan ei esittävästäkin maalauksesta aina figuratiivisia tarttumakohtia. Horisontaalinen pinnan jako tuntuu usein viittaavan maisemaan, jossain näkyy tuuli, jossain myrsky… Saarikoskelle ”figuratiiviset elementit ovat kuitenkin lähinnä vain pinnan jakoja”. Maalauksen pinnan jako onkin usein se etukäteen suunnitelluin vaihe. Muuten Saarikoski ei juurikaan luonnostele. Hän aloittaa tietyn värisen maalauksen maalaamisen, mutta prosessi on melko avoin. Mistään automaattikirjoituksesta ei toki ole kyse, mutta maalauskin voi viedä maalaria mukanaan. Prosessissa Saarikoski ”yrittää pysyä maalauksen mukana”: Jos maalaus alkaa vaatia minulta jotain, yritän sopeutua siihen”.

Tätä kai katsojakin voisi yrittää.

Otso Kantokorpi

Kuva 4

Maalaus, 2013, öljy ja mehiläisvaha kankaalle.

Lisää kuvia