Kuukauden taitelija

Raimo Reinikainen

Pikku hiljaa maalaus kasvaa

1.11.2010

Raimo Reinikaisen (s. 1939) akvarellimaalauksia hienovaraisempia ei juuri ole. Niistä henkii jokin sellainen pidättyväinen harkinta ja suurefektien väistely, joka ei ole maalaustaiteen parissa ollut kovinkaan tuttua muutamaan vuosikymmeneen. Tuntuisi kuin Reinikainen olisi minimalisti, karsija, puuskahtaahan hän hiljaa juttutuokion kesken: ”Kun ei olisi niin kauhean pedantti, olisi helpompaa.”

Mutta, tietenkin, kaikelle hyvälle kuvataiteelle ominaisen ambivalentisti Reinikaisen teokset ovatkin eräitä runsaimpia, monitahoisimpia ja kerroksellisimpia, mitä löytyy.

Reinikainen asustaa vanhaa koulua Multialla, Keski-Suomessa, hyvän matkan päässä kaupungeista ja keskuksista. Koulu on tietysti täynnä taidetta, omaa ja toisten taiteilijoiden, mutta sieltä löytyy myös hyllykaupalla, loputtomasti kirjoja. Keskellä metsää, jossa karhut käyskentelevät, asuu sivistys, ihmisen tieto.

Ja siinä onkin jo jonkinlainen metafora Reinikaisen teoksista: luonnon lomaan luikertelee ihmisen ajatus. Reinikaisen maisemallisen teoksen lähtökohtana saattaa olla ihan työhuoneen ikkunasta katsottu tuttu metsä. Mutta ”havainnon päälle tulee tietysti sitten omia mielleyhtymiä”.

Reinikainen voi nähdä metsän piirretyssä muodossa vaikkapa katedraalin hahmon tai kaupungin tuntua. Sitä hän jatkaa, kokeilee, lisäilee ajatuksia edelleen teokseensa. Maisemaan hän saattaa kasvattaa häivähdykseksi ihmisen kasvot. Kansantaiteen tapa varioida ornamenttia saattaa tulla osaksi kuvan rakennetta, tai taideopit: ”Tuossa on mukana vähän väriteoriaa, näkyy kuinka punaisesta muuntuu keltainen.”

Reinikaisen taide oikeastaan syntyy vasta, kun asiat ja kerrokset rakentuvat maalauksiin harkitsevassa, ei ryöpyttelevässä, prosessissa. Näin teokset toimivat kun ne sitten aikanaan pikku hiljaa, ehkä hyvinkin pitkän ajan kuluessa aukeavat katsojalle. Reinikaisen teoksissa ei ole toitotusta eikä kiirettä. ”Kyllä minä omimmillani olen, kun on suurin piirtein teoksen koon ylärajana tuo vesiväripaperin koko. Sekin tulee täyteen hirveän hitaasti. Jos tekee liian nopeasti, ajatus ei ehdi mukaan. Usein jätän työn kesken tahallani joksikin aikaa, että se ei vahingossa mene tukkoon. Joskus myöhemmin voi katsoa, josko se jo riittäisi.”

On Reinikaisella myös nopean työskentelynkin puoli, hän voi maalata Lapissa järvenselkää paikan päällä, yhä uudelleen, säässä kuin säässä, lisäilemättä kuvaan myöhemmin mitään, ”siinä ikään kuin kirjoittaa tunnelman muistiin, sen havainnon ja kosketuksen kun palelee siellä syys–lokakuun vaihteessa”. Tämä on nopeaa ja välitöntä tunnerekisteröintiä. Mutta toinen ja tunnusomaisempi puoli Reinikaisen työskentelystä tapahtuu tosiaan ateljeen pitkinä iltoina, mietiskelynä, kuvan hitaana rakentamisena.

Reinikaisen alkukuva näet voi maiseman havainnon sijasta löytyä kiinalaisesta klassisesta runoudesta tai suomalaisugrilaisesta mytologiasta, kuten vaikkapa Tuonelan virrasta. Luonto tulee kuviin ihmisen luontosuhdetta pohtineen tietoisuuden historian kautta.

Viime kädessä ei ehkä olekaan oleellista mikä on ollut alkusysäys. Sillä tärkeintä on pystyä käyttämään koko kapasiteettinsa, koko hiljainen tietonsa kuvan tekemiseksi, ja olla tarkka ja liioittelematon. Silloin synteesi maailmasta on mahdollinen.

Ja kun tässä oikein ajattelee, niin melko vähän lopulta tarvitsee mekastaa.

Pessi Rautio

r-reinikainen_luonnos_49

Muotkavaaralta, 20018 vesiväri.

Lisää kuvia näyttelystä