Kuukauden taitelija

Thomas Nyqvist

Paikoista

7.10.2002

Thomas Nyqvist on Vapaasta Taidekoulusta valmistunut taidemaalari, joka aloitti uransa abstraktien teemojen parissa. Hänestä ei kuitenkaan tullut tyypillistä värimaalaria. Hän on pikemminkin kiinnostunut maalaukseen liittyvistä prosessuaalisista asioista, siveltimenvedoista ja niiden suunnasta. Maalauksellisten kokeilujen jälkeen Nyqvist alkoi hakea paikkaansa – kuin nuori mies ikään, mutta ei ehkä niinkään taidemaailmassa kuin maailmassa yleensä. On kuin Nyqvist olisi vastannut saksalaisen filosofin Martin Heideggerin haasteeseen: ”Kuitenkin niin pian, kun ihminen ajattelee kodittomuuttaan, se ei ole enää mikään onnettomuus. Oikein ajateltuna ja mielessä pidettynä, se on ainoa haaste, joka kutsuu kuolevaiset asumiseensa”. Voisi sanoa, että Nyqvist alkoi heideggerilaisesti tutkia ihmisen tapaa olla maailmassa. Hän kiinnostui arkkitehtuurista ja maisemasta ja alkoi kuvata silloisen asuinalueensa, Tapulikaupungin, ympäristöä. Siitä lähtien hän on kartoittanut nimenomaan omaa elinpiiriään. Yhtenä välivaiheena hän teki kommentteja Piranesin vanhoihin vedoksiin, mutta omasta elinpiiristä siinäkin oli kyse: taiteilijan paikasta taiteen historian luomassa jatkumossa. Piranesin johdattamana hän haki sanojensa mukaan ”paikkaa, jossa kaikki muodot voivat kohdata toisensa”.

Nyttemmin prosessi on jatkunut kameran kanssa. Nyqvist kulkee öisin, illan tai aamun häämärän aikoihin Helsingissä, sen keskustan laitamilla, mukanaan kamera, jolla hän tallentaa hetkiä ja aloittaa kameran kautta myös sommittelun. Hän on kiinnostunut kameran tavasta rajata ja siitä miten se luo suhteen maailmaan. Kameran tapa vangita tietyt hetket, tietyt olosuhteet on viime vuosisadan keskeistä maailman hahmottamisen välineistöä. Nyqvist ei kuitenkaan jäljennä kameran tuottamaa jälkeä, vaan hänen työssään kameran nopea aika kohtaa maalauksen ajan. Aivan vastaavasti tietyt maisemataiteen traditiot ovat luoneet omat katsomisen konventionsa, joihin Nyqvistin töitä voi mielekkäästi verrata. Mieleen tulee epäilemättä saksalainenromantiikka, Caspar David Friedrich, mutta myös pohjoismainen perinne, jossa maisemaan liittyy ehkä enemmänkin vähän vinksahtanut mielenmaisema: Edvard Munch, Carl Fredrik Hill, August Strindberg.

Maisemien vinksahdus tulee siitä, että Nyqvist kuvaa ”näkymättömiä rakennuksia” – voimajohtopylväitä, parakkeja, kuplahalleja – joihin liitettynä hänen mukaansa ”rumakin on tavallaan liian voimakas sana”. Nyqvistin työtä voidaan tarkastella sen hahmottamisena, miten tilasta tulee paikka, missä kulkevat paikan ja epäpaikan rajat. Tutkiessaan marginaalia, hän samalla tutkii projektiivisesti sitä, mikä on keskellä. Tai niin ainakin katsoja voi katsoa. Nähdä poissaolon kerrankin ihan konkreettisesti siinä mikä on läsnä. Nähdä siinä myös itsensä, tai kuvitella. Ja samalla muistaa, että näennäisen melankolinenkaan ei ole sentimentaalinen ryöpsähdys vaan se on aina tietyllä tavalla totta. Juuri tuollainen oli valo eräänä tiettynä hetkenä erään tietyn taiteilija kulkiessa ohi. Minäkin olisin voinut kokea sen, jos olisin älynnyt katsoa. Jos olisin miettinyt paikkaani maailmassa…

Otso Kantokorpi

Näyttelykuvien päivitys kesken…