Kuukauden taitelija

Pauliina Turakka Purhonen

Paikka jossa viihdytään

8.2. – 4.3.2016

Kuvataiteilija Pauliina Turakka Purhonen (s. 1971) on tullut tunnetuksi maalauksistaan ja ehkä ennen kaikkea tekstiiliveistoksistaan. Hänen usein groteskia muistuttavat nukkemaiset veistokset eivät ole pelkää räyhäkkää nykytaidetta, vaan hän on saanut innoitusta työskentelyynsä muun muassa keskiaikaisten kirkkojen pyhimysveistoksista.

Turakka Purhonen on usein kuvannut lähipiiriään ja perhettään ja vielä varsin avoimesti, usein koskettavastikin, mutta silti hän piti Galleria Ortonissa nyt nähtävää kokonaisuutta yhtenä vaikeimmista taiteellisista projekteistaan – varmaankin koska hän joutui lyhyessä ajassa niin intiimiin kosketukseen niin monen uuden tuttavuuden kanssa.

Turakka Purhonen piirsi viikkoja öljypastellilla eräässä rööperiläisessä baarissa – aamulla, päivällä, illalla ja joskus jopa myöhään yöhön. Osa kuvista on intiimejä muotokuvamaisia henkilötutkielmia, osassa ihmiset ovat osa miljöötä ja kokonaistunnelmaa.

Turakka Purhosen sarja Huvipursi (2015–16) on itse asiassa melko ainutlaatuinen projekti. Se on osin dokumentaarinen ajankuva siitä Helsingin Punavuoresta, jota ei kohta enää ole. Baari on viimeisiä linnakkeita, joissa vanha rööperiläisyys ja sen yhteisöllinen kulttuuri turvaverkkoineen vielä elävät kuin pienenä saarekkeena hektisen nykyajan keskellä. Siellä elää vielä muun muassa se tuhoutunut kantakaupungin teollisen miljöön henki, joka aikoinaan leimasi Punavuorta – eikä yksistään läheisen telakan takia: sijaitsihan vieressä aikoinaan Fazerin makeistehdas, Kaapelitehdas ja Airamin lampputehdas. Moni kanta-asiakkaista on edelleenkin kuitenkin juuri telakan väkeä, eläkkeelle tai osa työttömäksi jääneitä äijiä, Rööperin viimeisiä ”staroja”, niin kuin stadin slangilla aikoinaan sanottiin.

Ainutlaatuisuudella tarkoitan sitä, että en saa mieleeni kuin yhden yksittäistä baaria ja sen väkeä kuvaavaa taideteoksen. Kyseessä on ruotsalaisen Anders Petersenin klassinen, myös kirjana ilmestynyt Café Lehmitz (1978). Petersen itse kommentoi, että ”Lehmitzin ihmisiä leimasi sellainen läsnäolo ja rehellisyys, joka minulta itseltäni puuttui”.

Olen seurannut Turakka Purhosen baarityöskentelyä ja uskallan väittää, että hän myös ylitti tuon Petersenin puutteen. Näin sen, miten ihmiset alkoivat luottaa häneen ja ottaa hänet omakseen – lopulta aistin, että he olivat vähän ylpeitäkin ”omasta taiteilijastaan”. Tämä luottamuksellinen ja aito vuorovaikutus myös näkyy piirustuksissa.

Projektissa ei kuitenkaan ollut kyse pelkästä dokumentoinnista vaan myös taiteesta ja estetiikasta. Turakka Purhonen on havainnoinut tarkasti kulloistakin ilmapiiriä – sekä psykologisessa mielessä että värimaailmaan liittyen. Hän on ollut kiinnostunut päivänkierron tuottamista erilaisista valoista, eikä ole vain mekaanisesti toistanut jotain keksimäänsä perusideaa. Aamu ja ilta tulevat näkyviksi – samoin kuin ihmisten tunteet ja kulloinenkin mieliala. Kaikki tämä – kuten edellä totesin – varsin ainutlaatuisella tavalla.

 

Otso Kantokorpi

ritsa

Sarjasta ”Huvipursi”, 2015-2016, öljypastelli.

Lisää kuvia näyttelystä