Kuukauden taitelija

Lauri Laine

On muitakin maalareita

7.1.2008

Lauri Laineen (s. 1946) työhuoneen kirjahylly on vaikuttava. Korkeana kuin torni se näyttää kirjanselkämyksillään sisältävänsä miltei koko maalaustaiteen historian, tunnetuista nimistä harvinaisempiin barokin tai renessanssin maalareihin.

Laineen maalauksissa näkyy nykyisellään hahmoja, jotka muistuttavat jotakin, ruukkua tai vaatetta, mekkoa. Mutta oikeastaan niiden lähtökohtana on päähine, joka taas on peräisin barokkiajalta, Domenichinon (1581–1641) maalauksesta. ”Tämän tietäminen ei ole kuitenkaan oleellista”, sanoo Laine. Hänen maalauksensa aiheena ei varmaankaan ole hattu, vaan se, että tuo hattu on maalaustaiteen historiasta peräisin.

Samalla mielellä Laineen varhaisemmissa maalauksissa oli usein kuva-aihioita arkkitehtuurin piiristä: huonetiloja, klassisen arkkitehtuurin elementtejä. Mutta ei Laine niissäkään maalannut kuvia taloista, vaan kuvia vuosisatoja varhaisemmista maalauksista, joissa sattui olemaan taloja. Laineelle kaikki historiallisen maalaustaiteen maalarit, barokin ajalta siinä kuin varhaisrenessanssistakin, ovat yhtä läheisiä ja tämän päiväisiä kuin toisille vaikkapa viime vuosikymmenten saksalaiset tai amerikkalaiset maalarit.

Laine ei halua maalauksillaan kuitenkaan kertoa entisistä ajoista; ei hän halua jäljitellä vanhoja maalareita. Maalauksissa on aiheena valo, sommittelu, maalauksellinen tila ja väri. Laine on aika tarkka värien kanssa. Sen huomaa, kun hän vie vierailijan työhuoneensa nurkkaan katsomaan valmistumaisillaan olevaa suurta maalausta, joka vielä kiiltää kosteuttaan. Juuri siellä, juuri siinä valossa, juuri sillä hetkellä se tosiaan syvenee ja herää henkiin.

Taidehistoriallisista juuristaan huolimatta hänen maalauksensa ovat siis mitä suurimmassa määrin tämän ajan, tämän hetken maalauksia, ja nimenomaan Lauri Laineen maalauksia. Näin maalaukset kantavat taidehistorian lisäksi myös taiteilijan henkilökohtaista historiaa. Laine myöntää, että ”kyllä hänen työnsä varmaankin usein 80-lukulaiseksi maalaamiseksi luetaan”. Mutta se oli juuri se aika, jolloin Laine löi itsensä läpi ammatillisesti, jolloin hänet liitettiin postmoderniin rintamaan, joka teki eroa modernismin historiattomaan absoluuttisuuteen.

Laine maalatessaan myöntää historian vääjäämättömyyden, sen ettei hän, eikä kukaan muukaan, voisi edes olla taidemaalari ilman kaikkia niitä vuosisatoja ja sukupolvia, jotka ovat tällaisen ammatin ja käytännön kehittäneet. Samalla hän tulee myöntäneeksi myös oman ajallisuutensa ja tämänhetkisyytensä: maalarina hän on aina tämän hetkisessä tilanteessa.

Ei Laine maalaa tiettyjä objekteja, olentoja tai tiettyjä tiloja, vaan objekteja tiloissa, hän maalaa draamaa. Ihan sitä samaa kuohuttavaa maalauksen draamaa, joka häntä kiehtoo, sanotaan nyt vaikka Rooman Galleria Spadasta löytyvässä Guercinon (1591–1666) maalauksessa Didonen kuolema.

Sitä merkillistä asiaa Laine maalaa, jonka avulla me voimme nauttia maalauksesta, jonka taustasta emme ymmärtäisi mitään. Se tausta onkin meissä itsessämme, meidän katsomisemme historiassa, jonka kautta me liitymme kaikkiin tässä maailmassa tauluja katsoneisiin ihmisiin.

Pessi Rautio

400paahineet

Päähineet, 2007, öljy kankaalle.

Lisää kuvia näyttelystä