Kuukauden taitelija

Elina Luukanen

Odotustila

31.3.2003

Grafiikka tuntuu hiljaiselta taidemuodolta. Onhan tässä tietysti tullut vuosien myötä esiin kaikenlaista, isoa, värikästä, räiskyvää ja ekspressiivistä grafiikanpajoistakin. Mutta jokin tällä alueella tuntuu niin luontevasti kiinnittyvän sivistyneeseen, kulttuuriseen, keskittyneeseen, lyyriseen, semmoiseen, jonka kanssa ei tule kiire, jonka parissa vierähtää tovi.

Se on sitä grafiikan, hitaan taiteen, vähän vanhanaikaisen hillittyä aikakäsitystä. Sellaiseen Elina Luukanenkin on keskittynyt, ja kun sanon keskittynyt, tarkoitan todella keskittynyttä. Outoa Grafiikan hitaudessa on vain se, että juuri se oli aikanaan keino tehdä kuvia entistä nopeammin ja enemmän, kirjoihin, joukkotiedotukseen.

Niin nopeasti ne ajat muuttuvat. Aikakehä vain usein kiertyy takaisin. Luukanenkin on lopulta, pari vuotta sitten muuttanut Töölöön, ”aiheittensa ympäristöön”, ja mitä hänen kotonaan näkyykään, loputtoman isoja kirjahyllyjä, klassisen oloisia ikkunoita talojen suurissa kiviseinissä. Tässä hänen äitinsä Lea Ignatius asui, hän joka myös teki grafiikkaa, tosin sitten vasta kun Elina oli jo opiskelemassa arkkitehtuuria, alaa jolle hän ei sitten kuitenkaan nähnyt kykyjensä sopivan.

Täällä on helppo ymmärtää, että Luukanen ei kuvaa mitään kuviteltua, vaikka hän kuvan palaset kaivaakin muistoistaan. Hetkelliset valokuvat eivät ole Luukasen piirtämiselle tarpeellisia apuvälineitä.

”Kaikki on jo valmiina olemassa mielessä, joku ihastuksen kaltainen pieni juttu, muistikuva, jota pitää vain pyöritellä mielessä jonkin aikaa, joskus vuosikausiakin”, ja sitten tämä kuva pitää vain rakentaa näkyväksi hitaana käsityönä. Luukanen tekeekin kuin mielen arkkitehtuuria. ”olen huomannut, että osaan ehkä tehdä kolmiulotteisia tiloja pinnalle, mutta kolmiulotteista tilaa en osannut tehdä. Pidän kyllä piirroksessakin sellaisesta näennäiseksaktista jäljestä, kun grafiikka nyt on sellaista alitajunnan ja järjen vuoropuhelua”.
Minusta tuntuu, että harvoin kuvassa näkee näin selvästi aikaa kaikkine tasoineen, vaikka Luukanen väittääkin, että ei se ajan kuvaaminen tietoista ole. Kaikki oleellinen kuitenkin Luukasen kuvissa, niiden monista esineistä ja kohteista huolimatta ehkä sittenkin on nimenomaan näitä huoneita, paikkoja, tiloja joista joku on vähän aikaa sitten poistunut kuin tilaa antaakseen ja joissa kaikki vain odottaa, että siihen joku tulisi, omalla katseellaan ja omalla muistillaan. Näistä läheltä, lukuetäisyydeltä katsottavissa kuvissa asuu ja odottaa oikeastaan vain kulttuuri, mutta sepä syttyy elämään kun joku sen sisälle asettuu.
Kaikki tämä hyvä odottaa, siihen on vain käytävä sisään.

Pessi Rautio

Myöhäinen hetki, 2011, metalligrafiikka.

Lisää kuvia