Kuukauden taitelija

Minnamari Toukola

Narunpätkän myyttinen maailma

3.9.2012

Kuvataiteilija Minnamari Toukola (s. 1982) on piakkoin valmistumassa Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolta. Hän ei kuitenkaan oikein itsekään tiedä, onko hän taidemaalari vai kuvanveistäjä. Eikä tiedä katsojakaan, sillä hänen työnsä eivät tahdo pysyä litteällä pinnalla: ne koostuvat usein erilaisesta löytötavarasta, rautalangasta ja toisinaan varsin epäortodoksista tavoista, millä asioita on toisiinsa liitetty ja kytketty.

Toukola on kuin ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin teoreettiseksi käsitteeksi nostama bricoleur (= näprääjä, askartelija – tai ”väkertäjä”, niin kuin Toukola itse sanoo), ihminen joka insinööritieteen sijaan toimii sillä, mitä kulloinkin on konkreettisesti tarjolla. Bricoleur toimii ilman tarkkoja etukäteissuunnitelmia, intuitionsa pohjalta – tätä Toukolakin itse korostaa – ja luo näin uutta kulttuuria.

Lévi-Strauss ei kuitenkaan ollut kiinnostunut esineiden ja rakentamisen maailmasta vaan niiden takana piilevistä myyttisistä rakenteista. Ja näin on Toukolankin laita. Vaikka hän tunnistaakin itsessään materiaaliesteetikon kerätessään arkista hylkytavaraa, jonka hän mieltää kauniiksi, hänenkin kohteenaan on jotain siellä takana olevaa. Osuvasti hänen ensimmäisen yksityisnäyttelynsä nimi Kuvataideakatemian galleriassa olikin ’Kansanlauluja’. Anonyymin hylkytavaran mukana elää eletty ja koettu, muistot ja aika monine ulottuvuuksineen. Vaikka lähtökohta tarinaan olisikin yksityinen ja satunnainen assosiaatio, on mukana tietyllä tavalla kollektiivinen muisti.

Toukolalle kauneus voi olla myös varsin epäkonventionaalista kauneutta: taskuun ja sitä kautta varastoon ja tulevaa elämäänsä odottamaan voi solahtaa vaatimaton narunpätkä tai pieni kivenmurikka, puukalikka tai risainen kankaanpala. Toukolaa viehättää myös epämääräinen, määrittelemätön. Hänen töissään on epäilemättä kerronnallisia ulottuvuuksia, mutta lineaarisia tarinoita ne eivät ole. Niissä ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua – ei totuutta eikä opetusta. Itse asiassa tarina saattaa olla niinkin outo, että teos voi vaihtaa jopa nimeäänkin – se muuttuu kuin toiseksi tarinaksi. Ja näinhän katsojakin toimii: antaa asioille tulkintoja taiteilijalta lupaa kysymättä. Jos katsojalla on tällainen oikeus, täytyyhän se sallia itse taiteilijallekin.

Otso Kantokorpi

kuva_kutsariin

Sukelluksia maailmoihin, 2012, sekatekniikka, osakuva teoksesta.

Lisää kuvia näyttelystä