Kuukauden taitelija

Jan Kenneth Weckman

Nähdystä ja väitetystä

3.3.2003

Jan Kenneth Weckmania pidetään yleensä erittäin älyllisenä ja käsitteellisenä taidemaalarina. Tämä virittää ansan. Toisinaan kun näkee hänen maalauksensa, jossa hän on ikään kuin päästänyt maalarin irti, herää epäilys. Saako tätä maalausta katsoa niin kuin maalausta katsotaan? Missä on piilotettu se viattoman tai joidenkin mielestä jopa ”puhtaan” katseen tai kieltävä väitelause? Tarjoan irtipääsyn: piilotettua lausetta ei ehkä olekaan. Maalaus voi olla kuin ideogrammi, johon on kirjoitettu useita asioita sisään siten, että erilliset elementit eivät ole erotettavissa toisistaan ilman että mieli hajoaisi. Tai niin että erilliset elementit eivät ole ristiriidassa keskenään kuin näennäisesti. Vaikka maalaus ja väitelause ovat kaksi eri asiaa ja vaikka niiden välillä voisi olla ylittämätön kuilu, voi maalaus olla toisinaan kuin ”onomatopoeettista puhetta”. ”Muu”, sanoo lehmä. Kana vastaa: ”Kotkot”. Mutta mitä sanoo maalaus? Se sanoo olemisellaan olevansa kuin maalaus. ”Olen maalauksen näköinen maalaus”. ”Katso minua kuin maalausta katsotaan”. Tämä on usein ollut Weckmanin tematiikkaa keskeisimmillään. Hän kysyy näennäisen helppoja kysymyksiä: Mitä taidemaalari tekee? Miten maalaus on maalaus? Miten maalausta katsotaan?

Helposti tulee usein vaikeaa. Weckman työskentelee kuin antropologi, joka pureutuu kulttuuristen konstruktioiden pinnan alle. Kysyy niitä kysymyksiä, joita ei yleensä kysytä, koska ne ovat kaikille opittujen käytäntöjen kautta itsestään selviä. Totta kai me tiedämme, miten maalausta katsotaan. Olemme sisäistäneet sen kulttuurisen konstruktion, jonka länsimainen taidemaailma käytäntöineen muodostaa. Maalauksia ripustetaan seinille tietyllä tavalla. Ne valaistaan tietyllä tavalla. Niiden katsomiseen on muodostunut kulloisenkin teoksen koosta riippuen tietty optimietäisyys. Niitä katsotaan tietyllä hartaudella ja vakavuudella ja vierustoverille sanotaan tietynlaisia lauseita, jotka liittyvät usein joko omaan makuun tai sitten maalarin valintoihin liittyviin seikkoihin, joita voidaan nimittää ”tyyliksi”. Tässä kohden Weckman suorittaa katoamistempun. Hänellä ei ole omaa tunnistettavaa tyyliä. Edellinen näyttely ei näytä johtavan seuraavaan muuta kuin tekijänsä nimen kautta. Tai erilaisten väitelauseiden kautta.

Silti vastustan tätä kaikkea ja katson usein Weckmanin maalausta niin kuin maalausta katsotaan. Tunnistan hänessä myös romantikon, eikä hän sitä kielläkään. ”Romanttinen asenne on uskoa ja ei-uskoa yhtä aikaa”. Weckman myös nauttii maalaamisesta, ja sen näkee. Maalaamisessa on shamanistinen ulottuvuutensa, tiedostamattoman taso. Tätä kautta syntyy toisenlainen ideogrammi: ”Maalaus on kerroksellista, siinä voi myös olla se shamaanikerros. Mutta sitten tulee torjunta päälle ja käytän sitä hyväkseni, se on sommiteltua”. Jos Weckman haluaisi olla pelkästään shamaani, hän rummuttaisi. Hän haluaa kuitenkin olla maalari, ja siksi hän maalaa. Ja siksikin, koska hän on oppinut olemaan maalari. Hän haluaa olla myös kommunikoiva ihminen ja siksi hän kommunikoi maalauksen lisäksi myös puheella ja kirjoituksella. Varhaisessa runokokoelmassaan Du, stanna här /1978) hän kirjoitti:

Jokaisella ihmisellä on unelmansa.

Taivaalla haluan olla aurinko,

maan päällä ihminen.

En rohkene vaatia valoa ilman varjoa.

Otso Kantokorpi

Näyttelykuvien päivitys kesken