Kuukauden taitelija

Pertti Kekarainen

Muuttumattomien totuuksien muuttuvuudesta

28.11.2016

Valokuvataide on hakenut paikkaansa taiteen kentällä monin keinoin. Jossain vaiheessa se yritti irtautua dokumentaarisuudesta ja totuusarvosta ollakseen jotain enemmän kuin pelkkä ”otettu” kuva – siis tehtyä taidetta. Viime vuosina on myös puhuttu ”valokuvan maalauksellisuudesta”. Mukana on paljon turhaa hypeä, sillä ainakin maalari tietää, että maalaustaiteen probleemat ovat vähän toisenlaisia kuin digitaalisen kuvamaailman ratkaisut. Usein onkin kyse vain pinnallisesta aihemaailman kierrätyksestä: tehdään valokuvia, jotka muistuttavat maalauksia. Tyyppiesimerkkinä vaikkapa kuva kovia kokeneen varastorakennuksen seinästä, jonka sopivasti rajatussa pinnassa on helppo nähdä abstraktin maalauksen ainekset.

Kun näin jokunen vuosi sitten kuvataiteilija Pertti Kekaraisen (s. 1965) Tila-sarjan avanneita kuvia, törmäsin samalla häneen itseensä teostensa äärellä. Totesin sen suuremmin miettimättä: ”Hei, nuohan ovat kuin Piet Mondrianin maalauksia.” Kekarainen vastasi: ”Älä unohda, että minulla on alun perin taidemaalarin ja kuvanveistäjän koulutus.”

Mutta ei Kekarainen kuvissaan varmaankaan maalauksellisuutta tavoittele. Ei hän pyri siihen, että hänen kuvansa muistuttaisivat hollantilaisen taidemaalari Piet Mondrianin (1872–1944) maalauksia. Oletan, että hänen tavoitteensa kuitenkin muistuttavat jollain tavoin Mondrianin tavoitteita: pyrkiä eri tavoin ja teknisin ratkaisuin kiinni niihin asioihin, joita kuvan takana on. On kuitenkin muistettava, että Mondrian oli teosofi, mitä Kekarainen ei varmaankaan ole. Kekarainen ei kuitenkaan todennäköisesti vastustaisi näitä Mondrianin sanoja: ”Kun aine, materia, vähitellen tulee tarpeettomaksi, niin samoin käy aineellisen maailman esittämiselle kuvina. Saavutamme tason, jolla voimme taideteoksessa tuoda esille todellisuuden muita ominaisuuksia, kuten niitä lainalaisuuksia, joiden voimasta aine pysyy koossa. Nämä ovat suuria, yleispäteviä ja muuttumattomia totuuksia.”

Kekarainen kuitenkin poikkeaa ratkaisevasti Mondrianista yhdessä suhteessa: en oleta hänen etsivän muuttumatonta totuutta vaan nimenomaan muuttuvaa totuutta. Kekaraisen keskeinen teema on ehkä tila ja sen problematiikka – monessakin suhteessa aina fyysisestä tilasta mielentilaan – erilaisine muuttujineen, mutta aiheena on yhtä vahvasti itse katsomiskokemus, jolla jo pelkästään modernin taiteen myötä on oma katsetta ohjaava historiansa. Tätäkään Kekarainen ei pelkästään kuvaa vaan tuo mukanaan erilaisia häiriötekijöitä: kohinaa, katkoksia, epäloogisuutta – siis sitä vieraannuttamista, joka myös taiteen tehokeinona on tuttu. Kaikki tämä tekee katsomisen vaikeammaksi, ja juuri niin pitää ollakin. Ihmisen on syytä vieraannuttamisen pitkittämän ajatuksenlennon myötä miettiä sitä, mitä hän näkee ja miten hän näkee. Suurten asioiden äärellä tässäkin ollaan – venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin (1828–1910) sanoin: ”Jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.”

Jotenkin näin haluaisin tarkastella Kekaraisen kuvia, joiden pintatason viileä analyyttisyys muuntuu kuitenkin myös oudoksi poetiikaksi, joten voisi niitä perustellusti sanoa kauniiksikin.

Otso Kantokorpi

spatial-changes-51_2016_190x158cm

TILA (Spatial changes 51), 2016, Archival pigment print, Diasec.

Lisää kuvia näyttelystä