Kuukauden taitelija

Sofia Wilkman

Mustuuden voimat

28.9.2007

Sofia Wilkmanin (s. 1956) maalauksen huolellisen virheettömän mustan väripinnan päällä on raju maalilla kietaistu viiva. Harkinta ja liike kohtaavat. Wilkman sanoo maalaustyöskentelynsä olleen aina spontaania siinä mielessä, että se minkä tekee, sitä ei voi enää muuttaa. Mutta sellainen spontaanisuus vaatii huolellista valmistelutyötä: ”Se on lopultakin aika kurinalaista, onnistuminen on pitkälle keskittymisestä kiinni.” Wilkman sanoo kyllä olevansa taiteessaan jonkinlainen ekspressionisti, tietyn tunnetilan välittäjä, vaikka suhtautuukin henkilökohtaisen tunteen ja ilmaisun osoittelevaan näyttämiseen kriittisesti. Itse hän haluaa työtä tekevänä taiteilijana rakentaa teoksiaan pikemminkin älyn kautta, olla täysin tietoinen kuvansa kaikista elementeistä. Wilkman haluaa teostensa olevan ”eräänlaista tiivistyneisyyttä”. hän karsii, kunnes asiat ovat pelkistettyjä. Vasta silloin maalauksessa voi sijaita tunne, joka ei ole henkilökohtainen erityistapaus.

Wilkman ei siis mielellään esitä suoraan henkilökohtaista maalauksessaan. Myös tätä piirrettään hän osaa pohtia analyyttisesti: ”Sellainen voi tietysti olla tietynlaista ujoutta, tarvetta suojella itseään. Mutta toisaalta on myös totta, että älyllisemmän lähestymisen kautta voi saada aikaan sellaista neutraliteettia, jonka kautta maalauksen aiheuttama tunne voisi olla laajemmin koettavissa.”

Neutraliteettia ei tosin ole aina aiheuttanut esimerkiksi Wilkmanin usein käyttämä musta väri. ”Värikään ei ole minulle ollut, ehkä osittain taidekoulutuksenkin perintönä, itseilmaisun väline niin erityisesti. Käytännössä minun töissäni on usein yksi väri, joka on vuoropuhelussa mustan pinnan kanssa. Haluan tuoda esiin valoa ja ei-valoa ja sitä kautta tiloja.”

Osa ihmisistä suhtautuu yllättävän torjuvasti mustaan maalauksessa. Sitä perustellaan usein erilaisilla maalauksen väriopillisilla säännöillä, että mustaa ei jostain syystä saisi käyttää. Mutta olisiko mustan karttamisen takana kuitenkin huoli siitä, että mustalla värillä on niin hirmuinen teho, että musta on meille kuitenkin uhkaavin, hämmentävin ja siksi kaikkein erityisin väri. Wilkmanin maalauksissa musta tuntuu usein niin imevältä, että siihen katsoja saattaisi aivan upota.

Wilkmanin musta sisältää lopultakin kaikki maisemat, siitäkin huolimatta, että konkreettisena lähtökohtana maalaukselle voi olla vaikka kävelyretki pimeällä merenrannalla: musta vesi, musta taivas, rantaruo’ot liikkuvat, ja jossain on valoja, joista ei oikein tiedä mistä ne tulevat. Tällaisen merenrantatilanteen henkilökohtainen kokemus on jokaisella varmaankin ikiomista sielullisista aineksista rakennettu. Mutta yhdistävää heräävässä kokemuksessa on, että kukin pitää sitä voimakkaana.

Wilkmanin maalauksissa alkaa toteutua merkillinen seikka: mitä vähemmän niissä on osoiteltua tarkkuutta, sitä tarkemmin, hansikkaan lailla ne vastaavat katsojan tunteita. Pelkistetty tunnemaalaus vaatii vain näkyvää voimaa, jotta se alkuaan osoittaisi katsojalle olevansa merkityksellinen. Tätä voimaa Wilkman ei kasaa maalaukseensa erilaisten tunneaihioiden vyöryttämisen, vaan harkinnan, täsmällisyyden ja tiivistämisen avulla. Nekin ovat tunnetta.

Pessi Rautio

web05

Zoom II, 2006, akryyli kankaalle.

Lisää kuvia näyttelystä