Kuukauden taitelija

Jorma Puranen

Mitähän se Platon mietti?

8.3.2010

Monet taiteilijat ovat havaitsemiensa luonnonilmiöiden lisäksi käyttäneet aiheenaan itse havaitsemistapahtumaa ja siihen vaikuttavia reunaehtoja. Tunnetuin esimerkki lienee impressionistinen tapa maalata, jossa tavoiteltiin hetken vaikutelmaa.

Valokuvataiteilija Jorma Purasen (s. 1951) kohteena on hetken sijaan pikemminkin ikuisuus tai ainakin historian pitkäkestoinen sykli. Hänkin tutki havaitsemistapahtuman reunaehtoja, mutta ei niinkään optisessa mielessä. Purasen kohteena ovat olleet muun muassa erilaisille aikakausille tyypilliset tavat ja historialliset perusteet kuvata niin ihmistä kuin maisemaakin. Hänen töissään on tätä kautta ollut myös vankka yhteiskuntakriittinen ote, mutta julistamisen sijaan hän kyselee rauhassa ja hiljakseen niitä kysymyksiä, joita harvemmin tulee kyseltyä.

Puranen on tutkinut kulttuurista muistia käyttäen aineistonaan arkistojen ja museoiden säilömää kuvamateriaalia: miksi näitä asioita on säilötty, miten niitä on esitetty? Miten toisiin, usein vieraaksi koettuihin kulttuureihin on kuvien avulla suhtauduttu, opittu ja opetettu suhtautumaan? Puranen pohtii historiallista aineistoa nykyaikaisin käsittein, nykyaikaisen tietämyksen ja toisinaan myös nykyaikaisen ihmettelyn vallassa.

Esimerkiksi sarjassa Kuvitteellinen kotiinpaluu hän käytti arkistojen vanhoja etnografisia kuvia saamelaisista. Hän palautti sata vuotta sitten kuvatut ihmiset ikään kuin kotimaisemilleen.

Nyt Ortonilla nähtävät kuvat sarjasta Varjoja, heijastuksia ja kaikkea sellaista käyttää materiaalinaan vanhoja muotokuvamaalauksia, jotka yleensä elävät melko kuollutta elämäänsä museoissa – olivat ne sitten salien seinillä tai varastoissa. Museon valot on sammutettu ja kuin modernistinen maalari ikään Puranen kuvaa päivänvalossa sen, mitä näkyy. Osin Puranen kysyy maalaukselta kehykseen koputtaen ”Onko siellä ketään?”, osin hän näyttää maalauksen meille sellaisena kuin sitä ei ole tapana näyttää. Me näemme siveltimenvetoja uudella tavalla, me näemme kaksiulotteisen pinnan todellisen kolmiulotteisuuden. Me näemme yhtälailla historian tuottaman patinan ja tavan katsoa. Sitten voimme miettiä, että mitä tulikaan nähtyä, mikä on totta ja miten. Sitähän se Platonkin taisi miettiä.

Otso Kantokorpi

shadows-21_2003

Varjoja, heijastuksia ja kaikkea sellaista 21, 2003

Lisää kuvia näyttelystä