Kuukauden taitelija

Mikko Paakkola

”Värin kautta kohti valoa”

10.4. – 4.5.2018

Abstraktin kuvan maalaaminen on tavattoman vaikeaa – tai ehkä pikemmin sen näkeminen puhtaan abstraktina. Yleensä kuka tahansa katsoja – niin maallikko kuin taiteentuntijakin – hahmottaa ja yrittää jäljittää kuvassa ensimmäisenä melkein kuin tiedostamattomasti esittäviä elementtejä. Monen ensimmäinen, vaikkakin toisinaan julkilausumaton kysymys onkin: ”Mitä se esittää?” Jos maalauksessa esimerkiksi on horisontaalinen viiva, tulee siitä yleensä mieleen maisema. Näin on Mikko Paakkolankin (s. 1961) laita – hän itsekin sanoo maalaavansa ”maata ja taivasta”, mutta en silti usko, että hän tarkoittaa sillä varsinaisesti maisemaa. Ei ainakaan mitään tunnistettavaa, ns. veduta-maisemaa.

Paakkola itse on Jean-Marie Stroobantsin kanssa tekemässään keskustelukirjassa Silmänkantamattomiin (Partuuna 2017) muistellut, että estetiikan maailmaan hänet vei jo lapsena epämääräinen pelon tunne: ”Pelko siitä, että olin eksyksissä ja yksin maailmassa.” Maalaustaiteen historiasta kiinnostunut ja siitä varsin tietoisena Paakkola muistelee samaan teemaan liittyen myöhempää Mark Rothkon tuotantoon tutustumista: ”Kirjaimellisesti näin, mitä väreillä ja muodolla voi saada aikaan. Koin, miten kohdata pelkoni.” Sitä samaa maalausta kai Paakkola maalaa koko ajan, tavoittelee virvatulen kaltaisesti täydellistä teosta tai edes jonkinlaista väliaikaista ratkaisua. Se taitaa olla ikuisuusprojekti: ”Maalaus syntyy ajan kanssa ja kurottautuu kohti ikuisuutta, ja siinä on läsnä myös ajan kesto. Syntymä ja kuolema ovat mukana maalaustaiteessa.”

Paakkola maalaa sarjallisesti vaikka ei nimeäkään teoksiaan sarjoiksi. Osin tämä varmaankin selittyy täydellisyyden tavoittelulla: tästä tuli nyt tällainen, mutta entäs jos muuttaisin väriä tällä tavalla, niin menisikö se parempaan suuntaan? Osin se varmaan johtuu siitä, että abstraktina maalarina Paakkolan aiheeksi on ajan mittaan ja lukemattomien toistojen kautta kehittynyt kuin väistämättä myös itse maalaamisprosessi. Mitä on maalaus? Mitä maalaus voisi olla? Mitä ovat valo ja väri pigmenttien kautta lähestyttynä? Paakkola itse palaa jälleen edesmenneisiin kollegoihinsa viitatessaan hehkuvan elämänilon väreistään tunnettuun ruotsalaiseen Karl Isaksoniin: ”Minulla ja hänellä on yhteinen tie kuljettavana, värin viitoittama tie kohti valoa.”

Toiston lisäksi itse maalaamisprosessiin viittaa myös Paakkolan taipumus varioida maalausten kokoja. Maalaaminen on aina fyysistä, mutta on ihan eri asia maalata kaksimetristä maalausta kuin vaikkapa kämmenen kokoista pohjaa. Koko kehon liikkeet, käden liikkeet, sormien liikkeet – kaikki saavat erilaisen merkityksen pohjan koosta riippuen. Ja sitten tulevat mukaan tietysti sideaineiden koostumukset, pohjan koostumus. Vastassa oleva kuin mitä tahansa elämää muistuttaa kitka. Tätä kautta Paakkola on ajautunut myös suorittamaan alituisia kokeiluja materiaalien suhteen. Vaikka aihe ei näennäisesti juurikaan vaihtelisi, on uteliaalle maalarille tarjolla loputon variaatioiden määrä hänen pyrkiessään kohti sitä lopullista versiota – vaikka hän tietäisikin, ettei sitä koskaan tule.

Tästä prosessista me katsojat saamme nauttia, ja kykenemme varmaankin samastumaan siihen eksistentiaaliseen pelon tunteeseen, joka vie eteenpäin.

Otso Kantokorpi

Lisää kuvia näyttelystä

Nimeämätön, 2017, pigmentti, akryyli, öljy, lakka puulle ja lasille.