Kuukauden taitelija

Marjatta Hanhijoki

Mikään ei ole maailmassa sattumanvaraisesti

huhtikuu 2002

Marjatta Hanhijoki pääsi 1970-luvun lopulla nuorena taiteilijana piirtämään ihmisiä Invalidisäätiöön, Ortonin edeltäjään, juuri muutettuaan Helsinkiin Hailuodosta.

Taiteilijan, joka on aina kuvannut ihmisiä havainnon kautta, on vaikea löytää malleja kuvattavaksi. Sairaalasta heitä löytyi, vieläpä hyvin paljaana. Mutta Hanhijoen kuviin ei jostain syystä tullut mitään väkisin paljastavan tai raadollisen tuntuista. Sellaista olisi varmaan moni muu saanut aikaan.
Hanhijoen tavassa esittää mallinsa on jotakin hyvin harvinaislaatuista, hän ei koskaan tee heistä liian isoa numeroa, ei kuvaa heidän olemisen vaikeuttaan. Hän katsoo ja piirtää katsomansa mukaan tarkasti vankalla taidoillaan, ja jossakin välissä kuviin vain ilmaantuu lämmin ja läheinen ymmärrys kuvatusta ihmisestä. Harva taiteilija tohtii näyttää ihmistä näin suoraan, ikään kuin vailla kommenttia, vailla pyrkimystä tehdä hänestä ekspression välikappalettu tai jonkin tunteen tai asian symbolia. Silti, ehkä juuri tuon myötäelävän tarkkuuden takia, Hanhijoen kuvat ovat kuitenkin jotenkin monitasoisia. Hän tekee ihmisestä riittävän ison numeron.

Hanhijoen kuvissa, grafiikassa tai tarkoissa maalauksissa ei silti ole mitään valokuvan etäisesti rekisteröivän silmän kaltaista. Ehkä se johtuu Hanhijoen hitaasta tavasta työskennellä, aiheeseen ehtii imeytyä tuntu, että jokainen kuvan kohta on yhtä suurella huolella käsiteltyä. Hän sanoo vähän huvittuneesti, että hän yrittää myös itse noudattaa niitä oppeja, joita on oppilailleen painottanut: ”Jos kuva jää kesken, pitää katsoa, että se on joka paikasta yhtä paljon kesken”.
Tällainen työskentelytapa kertoo sellaista vistiä, että mikään ei ole maailmassa sattumanvaraista, turhan takia, ei pieninkään, mikään ei osunut kuvaan vain sen täytteeksi. Ei, vaikka Hanhijoki voi kuvissaan viitata kuvataiteen historiaan aina silloin kun sellainen paikka tulee. Sekin löytynee hitaassa työskentelyssä.
Graafikon työskentely laatan, painovärien ja vedosten kanssa on nimenomaan hidasta ja yksinäistä. Senkaltaista pitkäjänteistä luonteenlaatua Hanhijoki edustaa siinäkin, että hän palasi uudestaan yli kahdenkymmenen vuoden takaisiin kuviin ja paikkoihin. Hän piirsi ja kaiversi uudelleen noita vanhoja Invalidisäätiön paikkoja ja niissä olevia ihmisiä. Lääketiede oli monella lailla kehittynyt, rakennuskin muuttunut, sen hän piirtäessään huomasi. Joitakin paikkoja ei enää melkein ollutkaan, tai ne olivat piilossa hylättynä kaikenlaisen rojun takana. Mutta Hanhijoki katsoi tarkasti, piirsi niitä taas. Eivät hoidettavana olevat ihmiset, eivät sairaalan kieltämättä merkillisennäköiset laitteet ole Hanhijoelle mitään sensaatiomaista, ne ovat kiinnostavia, ne ovat tärkeitä osia maailmasta, tärkeitä niin kuin ovat myös vaikkapa vesilasi, valon heijastus, tuoli tai mekon helma.
Pessi Rautio

12 sienestäjä

Sienestäjä, 2002, viivasyövytys.

Lisää kuvia näyttelystä