Kuukauden taitelija

Tapani Mikkonen

Mies, joka nosti grafiikan seinälle

kesäkuu 2002

Tapani Mikkosen grafiikassa yhdistyvät suuri ja pieni monella tasolla. Suomessa on totuttu siihen, että grafiikka on intiimiä ja pienikokoista; sen yhteydessä puhutaan usein herkkyydestä, toisinaan zenistä ja metafysiikasta. Kaikki tämä on löydettävissä Mikkosen tuotannosta, mutta jotenkin toisin. Hänen vedoksensa ovat usein suurikokoisia, suurimmillaan mahtavan monumentaalisia, kuten Skanska Oy:n pääkonttorissa neljään kerrokseen levittäytyvä Vuosituhannen muistiinpanoja. Mikkosen kuvamaailmassa pieni kohtaa suuren, niissä yksityinen ihminen ammentaa maailman kuvakulttuurien loputonta varastoa. Teoksissa näkyy matkat mm. Bakuun, Espanjaan, Japaniin ja viimeisimpänä Beninissä vietetyt monet kuukaudet. Niissä näkyy myös taidehistoria, nähdyt maalaukset ja luetut kirjat. Niissä näkyy jälkiä luolamaalauksista, japanilaisista tussipiirustuksista, Firenzen renessanssista… Mutta niissä näkyy myös se, joka matkusti, näki ja luki. Mikkonen kirjoittaa aina itsensä sisään – näkyvästi ja vähemmän näkyvästi, pienempänä tai suurempana, suruineen ja iloineen, ääripäinään tekemisen riemun tuottama uhma ja ihmisenä olemisen vaikeuteen liittyvä melankolia.

Mikkosen teokset ovat aina kommunikaatiota, niissä on aina kertomus, vaikka aihe sinänsä saattaa olla niukka. Esteettisimmillään – ja sitäkin hän on – hän ei tee vain kauniita, pikkuporvarillisia huoneentauluja vaan tekee työtä sydämestään, hän kertoo siitä miten kokee maailman. Hän lähtee etsimään ja katsomaan avoimin mielin. Näin työläistaustainen, itsekin tehtaassa työskennellyt Mikkonen jatkaa yhteiskunnallista rooliaan. Alkuvuosien realistisista työläiskuvauksista on toki pitkä harppaus luolamaalauksiin, ruukkuihin tai maisemaan, johon Mikkonen aina palaa, mutta taustalla on muuttuva ihminen kokemuksineen ja muistoineen. Yksityinen ja yleinen käyvät jatkuvaa vuoropuheluaan ja heiluriliikettään. Mikkosesta on sanottu, että hän on puhdasverinen graafikko, mutta samalla hän itse toteaa, ettei ole koskaan ollut perinteinen. Mikkonen on piirtäjä, mutta kaskipurolaisen tarkan viivan sijaan hänen zeniläinen hetkensä syntyy nopean maalauksellisen viivan uskalluksesta isoon kokoon. Koko ei kuitenkaan ole itsetarkoitus. Vaikka mukana olisikin uhmaa – Mikkonen muistelee aikoja, jolloin Helsingin Taidehallissa grafiikka esiteltiin pöydillä, kun hän puolestaan halusi nostaa sen seinälle ja tekikin sen sitten seitsemän metriä leveällä linoleikkauksella – ei mittakaava sinänsä ole tärkeä asia vaan tila: ”Olen halunnut aina täyttää tiloja”. Ja kun tila merkitään, kun se saa yhteisesti jaetun, kommunikoidun merkityksen, tulee siitä paikka. Merkitsijä par excellence on taiteilija. Ja taiteilijan paikka voi olla kaikkialla maailmassa.

Otso Kantokorpi

Lisää kuvia