Kuukauden taitelija

Matti Peltokangas

Mies kaivaa sisältä roson

29.8.2005

Matti Peltokangas on veistäjistämme ehkä se kaikkein käsityöläisin. Muistan kuinka mykistävää oli aikoinaan vierailla hänen vanhalla ”työhuoneellaan” Vuosaaressa. Vanhalla telakka-alueella harjoitettiin tuolloin erilaisia pienyritys- ja laivankorjaustoimintaa, ja reunalla oli Peltokankaan pläntti: pala tuulisen rannan lähellä olevaa maata, kolhuinen nosturi sekä peltikatos poraus- ja hiontalaitteet. Raunioromanttisen maiseman keskellä hohti kauniina ja neitseellisenä juuri saapunut iso lohkare Carraran marmoria. Kuvanveiston ikiaikainen perinne ole harvinaisen läsnä helsinkiläisellä joutomaalla.

Peltokangas itse toteaa, että ”on luolamiehen hommaa olla kiven kanssa”. Kivenveistäjällä onkin käyttövoimanaan koko taiteen historia: hamasta kivikautisesta alusta renessanssin marmorien kautta nykytaiteeseen. Perinteiset tekniikat ovat säilyneet voimissaan, vaikka mukaan onkin tullut uusia teknisiä apuneuvoja kuten timanttihionta. Peltokankaan mukaan kuitenkin juuri käsityössä ”säilyvät kiven luonne ja sisältö”, ja niinpä hänen pintastruktuurinsa syntyykin timanttilaikan sijaan yleensä kivimiehen työkaluilla: moskalla ja piikillä. Näin muotokieli säilyy kivelle ominaisena muotokielenä eikä muutu ”saippuaksi”, kuten Peltokangas tuhahtaa. Mutta mikä on sitten kiven luonne? Peltokankaalle kivi on monumentaalista, mutta monumentaalinen ei tarkoita välttämättä isoa kokoa tai varsinaisia monumentteja vaan esimerkiksi pysyvyyttä ja kantavuutta kuten rakennusten kivijaloissa ja porttien holvauksissa sekä myös itse työprosessia, sen rajuutta ja myös peruuttamattomuutta: ”Se minkä otat pois, se on pois.”

Kivi on Peltokankaalle ”henkisesti turvallinen materiaali”, se on ”suora, eikä sitä tarvitse vääntää solmuun”. Jännite on kuitenkin voimakas, kun Peltokangas yrittää saada raskauteen mukaan uuden dramaturgian keveyden kautta muuntaessaan materiaalia vaikkapa harson kaltaiseksi.

Olisi kuitenkin suppeaa pitää Peltokangasta ensisijaisesti käsityöläisenä, eikä hän ole mikään varsinainen materiaaliesteetikkokaan vaikka kiveään selväsi rakastaakin. Peltokangas ei lähde hakkaamaan kiveä löytääkseen sen sisältä jonkin sielun tai kullekin lohkareelle ominaisen tavan olla. Kivenveistossa luonnonhistoria yhtyy kulttuurihistoriaan ja kunkin yksilön – tässä tapauksessa luovan taiteilijan osin hyvinkin satunnaiseen henkilöhistoriaan.

Useampien teosten lähtökohta on uni. Peltokangas veistää uniaan kuviksi, niitä jotka kirkkaimmin jäävät mieleen. Usein joku ajatus saattaa muhia ja elää omaa elämäänsä pitkäänkin. Lopputulos on usein tietyllä tavalla kuin uskonnollinen, mikä hämmästyttää Peltokangasta itseäänkin, sillä mikään kovin uskonnollinen ihminen hän ei ole. Ehkä kyse on luonnon kunnioittamisen lisäksi peruskokemuksia ja niiden syvyydestä. Kivessä on voiman lisäksi mukana aina myös haavoittuvuus, sen kauneudessa on aina mukana dramatiikka: roso jonka Peltokangas kaivaa esiin, Kiveen on tallentunut myös koko luomakunta ja sen prosessit: oksat, raidat, lustot ja jopa jääkauden hioutumisen suunnat. Sellaisen monumentaalisuuden äärellä on mahdoton olla kyyninen.

Otso Kantokorpi

IMG_3087

Pitenevät varjot, 2001, dioriitti.

Lisää kuvia