Kuukauden taitelija

Heli Hiltunen

Merkityksien kollaasi

4.2.2013

Kuvataiteilija Heli Hiltunen (s. 1960) on tullut tunnetuksi häkellyttävästä kyvystään yhdistää kahta toisistaan kovasti poikkeavaa mediumia: maalausta ja valokuvaa. Juuri tämä yhdistelmä on kuitenkin taannut Hiltuselle mahdollisuuden kietoa toisiinsa monia taiteellisesti keskeisiä pohdintoja: tässä ja nyt -olemista ja menneisyyttä, illuusion luomisen ja silkan esittämisen jännitettä, unen ja muistin logiikkaa…

Galleria Ortonissa esillä olevassa isossa teossarjassa L’Éducation sentimentale Hiltunen menee vielä askelta pidemmälle: valokuvaa ja maalausta rikastuttavat moninaiset tekniikat ja jopa tietty väkertämisen perinne. Hiltunen onkin taiteilijan lisäksi kuin ranskalaisen antropologi Claude Lévi-Straussin kuvaama tietynlainen ITE-taiteilija, bricoleur, joka insinööritieteen vastaisesti ei lähde suunnittelemaan analyyttisen ongelmalähtöisesti vaan luo uutta niistä elementeistä, joita käsillä on. Monet ranskalaiset filosofit ovat sittemmin nostaneet tällaisen lähestymistavan jopa ajattelun ja mytologian lähtökohdaksi.

Hiltusen tapauksessa kyse ei ole kuitenkaan pelkästään konkreettisista materiaalisista elementeistä vaan myös abstraktista aineksesta: kulttuurihistoriasta, mytologiasta, suurista tunteista, jotka ovat kuvien kautta eläneet kanssamme eri aikoina ja erilaisissa hierarkkisissa konteksteissa: korkeakulttuurin ylevistä sfääreistä populaarikulttuurin banaaliin kuvastoon, joita Hiltunen yhdistelee häpeämättömästi kuvatessaan esimerkiksi yksinäisyyttä, halua, kaipuuta ja muistoja.

Kubistit ratkaisivat aikoinaan kollaasin avulla illuusion ja representaation ongelmaa, ikään kuin poistivat illuusion tuottamisen taiteen tehokeinoista. Kollaasia jatkoivat myös surrealistit ja dada, mutta esimerkiksi digitaalinen kuvamanipulaatio ei kehittänyt sitä mitenkään erityisen hedelmälliseen suuntaan.

Hiltunen on löytänyt oman kollaasimaisen työskentelytapansa, joka tavallaan palauttaa illuusionkin sallituksi kysymykseksi – mutta ei kuvapinnalla vaan kulttuuri- ja henkilöhistorian toisiinsa punoutuvissa liikkeissä. Eikö Gustave Flaubertin romaanissa L’Éducation sentimentale (suom. Sydämen oppivuodet), johon Hiltunen viittaa, ole myöskin kyse illuusioista ja niiden häviämisestä? Hiltunen kuitenkin tietää, että ne eivät koskaan kuole vaan saavat uusia muotoja ja kuvallisia tulkintoja – uusia merkityksillä ladattuja kerrostumia.

Otso Kantokorpi

265_orton_hiltunen

Lisää kuvia näyttelystä