Kuukauden taitelija

Outi Pienimäki

Maalaus tapana ajatella

helmikuu 2002

Outi Pienimäki on valmistunut Vapaasta Taidekoulusta, suomalaisen moderniemin pyhäköstä. Ankara oppilaitos ei kuitenkaan koulinut Pienimäestä sen paremmin konstruktivistia kuin analyyttistä väriteoreetikkoakaan. Alkuun vaiston vaistonvaraisen ekspressiivinen, ”äärimmäisen kokonaisvaltainen” ja tunnevyöryinen maalari karsi kuitenkin elementtejä, rajasi itseään tietoisesti – rajasi pystyäkseen antamaan itselleen vapautta. Pienimäelle tuo vapaus ei kuitenkaan ole kliseistä taiteilijan boheemia vapautta itseään pidäkkeettömästi vaan vapautumista kuonasta, kuohusta, pärskeestä ja räiskeistä – vapautta ajatellen. Pienimäelle väri ovatkin terapian sijaan tapa ajatella.

Ekspressiivisenä Pienimäkeä voi edelleenkin pitää, ja häntä kiinnostavat myös väkevät eleet, mutta ekspressio on käyttövoiman sijaan pikemminkin kohde, tutkimuksen alla oleva asia, joka on alisteinen kuvapinnan tapahtumille – sille miten taiteilija maalausprosessin myötä havainnoi kuvapintaa ja sen tapahtumia. Ekspressiivisyys ja älyllisyys käyvät Pienimäen töissä jatkuvaa vuoropuhelua, luovat osansa niiden runsaasta kerroksellisuudesta ja myös tietystä vaikealukuisuudesta, sillä hänen maalauksensa eivät avaudu nopealla kertakatsomalla. Venäläisen formalismin kautta tarkasteltuna hänen taiteensa – vieraannuttamisella ja vaikeutetulla muodolla – ”purkaa ajatuksen automaatiota”. Viktor Šklovskin mukaan ”taidetta on kokemus asian tekemisestä – se mitä on tehty ei ole taiteessa oleellista”. Juuri tällaisia ovat Pienimäen maalaukset.

Täysin analogisesti ekspressiivisyyden ja älyllisyyden kanssa käy vuoropuheluaan toinenkin pari: esittävyys ja ei-esittävyys. Pienimäen työt ovat aina kerronnallisia, niissä on usein kirjallisuuteen, musiikkiin tai elokuvaan liittyvä lähtökohta, mutta Pienimäki ei koskaan pelkästään kuvita. Häntä kiinnostavat maalauksen rytmi, sointi, volyymi ja hengitys. Välineenä on väri, ei kuva. ”Väri voi laulaa, soida, kilistä, helistä, hakata…” Väreillä on myös plastiset ominaisuutensa, ne voivat tulla lähelle tai painua syvyyteen. Värien kulttuurisesti rakentunut symboliikka ei Pienimäkeä kuitenkaan kiinnosta, hänelle kaikki värit ovat tasa-arvoisia ja hyviä, kunhan ne palvelevat häntä siinä, mihin hän niitä tarvitsee: symboliikan ja puhtaan estetiikan sijaan maalauksellisiin tarkoituksiin.

Pienimäki ei ole kiinnostunut mielihyvän tuottamisesta tai elämysmatkailusta. Hänen kerrokselliset ja hitaasti aukeavat työnsä vaativat katsojalta aika paljon: ajattelua ja aikaa. Mutta jos Pienimäellä maalaus on tapa ajatella, on se myös katsojalle asia, jonne voi mennä ja ajatella asioita vähän laajemmin. Näin syntyy maalauksen poetiikka; asioita ei nähdä ainoastaan niiden tilaisuudessa vaan myös niiden jatkuvuudessa. Vielä Šklovskin sanoin: ”Kuva ei tuo merkitystä lähemmäksi vastaanottajan ymmärrystä, vaan sen tarkoituksena on kohteen erityislaatuinen vastaanotto – näkeminen ei vain tunnistaminen”. Jälleen kerran: Juuri tällaisia ovat Pienimäen maalaukset.
Otso Kantokorpi

Näyttelykuvien päivitys kesken…