Kuukauden taitelija

Markus Konttinen

Luottamuksesta

5.5.2003

Markus Konttisella on suhde maalauksen kanssa. Hän rakastaa maalausta – rakastaa itse maalaamistapahtuma ja myös maalaustaiteen historiaa. Ja niin kuin kaikki suhteet, on suhde toisinaan hauras ja toisinaan vaativa. Konttisen puheessa vilahtelee usein sana ”luottamus”. Maalaus on Konttiselle yhtä lailla luottamusta rakentavaa kuin luottamusta koettelevaakin. Ehkä sillä on jotain tekemistä terapiankin kanssa; jos maalaaminen on tapa olla maailmassa ja hahmottaa paikkaansa maailmassa, on kyse myös itseluottamuksesta, sen koettelemisesta ja vahvistamisesta.

Yleensä on tapana ajatella, että voimakkaan ekspressiivisille maalareille maalaamine olisi jotenkin fyysisempää kuin muille. Konttinen on aina ollut tunnettu näennäisen vähäisistä kertovista elementeistä kertovista elementeistä, tikku-ukkomaisista figuureista, yksittäisistä kukista, muutamista ristikoista ja raidoista sekä vastaavasta suhteellisen selkeästä kutakin yksittäistä teosta leimaavasta värimaailmasta ja sen tuottamasta tunteesta. Hän kokee kuitenkin maalaamisen aina fyysisenä tapahtumana, sen sijaan kyseessä olisi ja alista pitäen suunniteltu väripintojen levittäminen, tietyn efektin aikaansaaminen. Vaikka maalaustaiteella olisikin kieli, ja vaikka maalaustaiteen kieli vertautuisikin jollain tavoin musiikin kieleen, ei ole olemassa – yrityksistä huolimatta – tiettyjä värien ja muotojen ”sävelaskeleitten” systeemiä, jonka maalari vain toteuttaisi ideansa pohjalta. Juuri tässä tulee esiin Konttisen ”luottamus”. Kun ensimmäinen väri levittyy kankaalle, on se Konttisen sanoin myös ”lopullinen väri”. Hän on aiemmin todennut, että ”jokaisen värin, joka tulee kankaalle, täytyy olla ystävä sille edelliselle värille”.

Maalaus ei ole pelkästään fyysinen objekti tai maalaaminen tuon fyysisen objektin toteuttamista. Kyseessä on tapahtuma, prosessi. Kerroksellisessa maalauksessa on aina jotain joka ei ”näy” sellaisenaan, mutta näkymätön on aina mukana näkyvässä. Väri, joka on prosessin myötä peittynyt, näkyy vaikutuksena toteutuneen teoksen väri-ilmeeseen. Ystävät ovat löytäneet toisensa, on syntynyt ilmapiiri, jota voidaan toisella kielellä nimittää vaikka ”maalauksen intensiteetiksi”. Mutta Konttisen maalaus ei ole koskaan pelkkää väriä. Maalauksissa piirustus ja väri käyvät omaa vuoropuheluaan, hakevat omaa keskinäistä luottamustaan. Syntyy muoto, voidaan puhua ”kompositiosta”, mutta sekään ei ole ennalta suunniteltua teoreettispohjaista tilan täyttämistä tietyillä elementeillä ja tietyllä tavalla. Kyseessä on myös prosessi, jossa eteneminen tapahtuu viivan ja värin kulkiessa kuin käsi kädessä samassa pimeässä, käsikopelolla reittiään hakien, yhtä aikaa pelokkaana ja luottavaisena.

Maalaus on siis kuin ihminen. Konttisen maalaukset ovat aina olleet myös omaelämäkerrallisia, mutta ei sellaisella kertovalla tavalla, joka vaatisi katsojalta erityisiä esitietoja. Taiteilijan historia on samaa historiaa kuin kenen tahansa ihmisen historia: paikkansa hakemista, löytämistä, ehkä sen hukkaamista jälleen, mielen etsimistä, turhautumista, onnea. Se on myös perhe-elämää ja arkea, suuruuden löytämistä pienestä.

Otso Kantokorpi

Näyttelykuvien päivitys kesken