Kuukauden taitelija

Pekka Jylhä

Luonnosta ja kulttuurista

3.2.2003

Pekka Jylhän veistokset näyttävät usein helpoilta ja keveiltä, joskus keveiltä, joskus kepeiltä ja leikkisiltäkin. Hän yhdistelee materiaaleja, jotka saattavat tuntua veistotaiteessa hieman oudoilta, ja sitä kautta teoksissa voi lukea omituista määrittelemätöntä huumoria. Hänen teoksissaan voi olla lasia, porsliinia, täytettyjä eläimiä, ilmapalloja, erilaisia toimivia mekaanisia tai sähköisiä vempaimia, kynttilöitä. Hän käyttää myös perinteisiä materiaaleja, mutta usein mukana on myös laajempia luonnontieteellisiä ilmiöihin ja sitä kautta toki myös teorioihin liittyviä asioita: valoa, vettä, tulta, liikettä ja fysiikan lakeja. Myös lakien kumoamista, sillä hänen usein varsin mittavat teoksensa eivät juuri koskaan anna raskasta vaikutelmaa.

Jylhä ei kuitenkaan ole mikään ikuinen pikkupoika, keksijä joka on saanut taiteen alueella vapauden tehdä kolttosiaan. Tai kenties sekin elementti on olemassa – ja saakin olla tai ehkäpä sen jopa pitääkin saada olla, mutta jokaisen leikin takana piilottelee laajempi vakava kysymys. Usein kyse on eksistentiaalisista ongelmista, kysymyksistä ja ristiriidoista: ihmisen paikaista maailmassa ja sen erilaisissa jännitteissä, luonnon ja kulttuurin välisessä ja alituiseen uudelleen määriteltävässä rajapinnassa, erilaisten kulttuurien törmäyspisteissä, traditioiden leikkauksessa. Siinä jonka kukin meistä yksilöinä joutuu kohtaamaan, mutta joka usein ei saa osakseen järkevää – tai ehkäpä pikemminkin mielekästä – artikulointia. Tähän taide tarjoaa usein mieltä: se voi kokeilla, vaihtaa, vahvistaa ja purkaa symboleja. Se voi poistaa luutumia. Se voi puhua asioista, joista on vaikea puhua, koska sen kieli ei koostu pelkistä väitelauseista. Jylhän taide puhuu usein vaikeista asioista helpoilla – tai ainakin illusorisesti helpoilta vaikuttavilla – tavoilla ja vastaavasti helpoista asioista vaikeilla tavoilla. Hän on useimmiten varsin henkilöhistoriallinen. Elämä suurine kysymyksineen on kuitenkin aina yhteinen ja jaettu. Kun viimeksi kävelin Jylhän näyttelyyn, olin melkein heti lapsuuteni maailmassa, omien muistikuvien kanssa ja muistin varsinkin yhden kysymyksen: Mitä avaruudessa on sitten kun sen loppuu? Jotenkin lapsi ei voinut tajuta äärettömyyttä tai hyväksyä sitä. Ihmetys johti loputtomiin pohdintoihin ja yöunien menetyksiin. Ja sitten turhautumiseen, unohdukseen, välinpitämättömyyteen… ja Jylhän myötä palasin taas siihen, vaikka tunsinkin itseni seuraavana päivänä vain surkeaksi jänikseksi.

Jylhän teoksissa on viime aikoina usein ollut mukana täytetty jänis, jonka voi lukea toisinaan vaikkapa taiteilija alter egoksi, toisinaan luonnon metaforaksi tai näyttelytilaan tuotuna ehkä juuri luonnon ja kulttuurin suhteen metaforaksi. Samalla tuossa jäniksessä on jotain koomista, vaikka Jylhä onkin työskentelyssään leikkisän sijaan vakava. Hän rakentaa ideansa tarkkaan, mutta toteutus saattaa toisinaan viedä mukaansa ja muuttaa prosessin myötä mittasuhteiden lisäksi myös sisältöjä. Taiteilija ei voi tietää kaikkea etukäteen. Taiteilija voi hämmästellä maailmaa, esittää naiivilta tuntuvan kysymyksen, ja itse asiassa juuri tällaisissa kysymyksissä saattaa useinkin piillä heuristinen elämys, joka voi muuttaa yhtä lailla tekijän kuin kokijankin maailmaa, ainakin pienen vinksahduksen verran. Joskus se itkettää, joskus se naurattaa.

Otso Kantokorpi

Lisää kuvia näyttelystä

ilmestys b

Ilmestys, 2000, kullattu pronssi.