Kuukauden taitelija

Ukri Merikanto

Kuin lintu tulee olalle

1.9.2003

Ukri Merikanton on pitkän linjan jatkaja. Hänelle riittävät modernistisen veistostaiteen klassiset teemat: ehdoton kolmiulotteisuus ja tilaan liittyvät ongelmat. Aiheet ovat ikuisia ja suuria, mutta samalla myös yleisiä, kaikkien koettavissa olevia: paino ja painottomuus, läheisyys ja etäisyys, tasapaino ja ristiriita sekä erilaiset jännitteet. Teemat saattavat kytkeytyä musiikkiin, kirjallisuuteen tai luontoon, mutta Merikanto ei ajattele figuratiivisesti vaan modernismille tutun muodon abstrahoimisen lisäksi myös ajatusta abstrahoiden; esimerkiksi Hamlet-sarjassa hän on tavoitellut Shakespearen kuvittamisen sijaan sitä ”asioiden kyseenalaistamista ja tasapainon äärirajojen hakemista”, jonka Shakespeare tekee – Merikanto näkee Hamletissa ”jotain sellaista ikuista, jota tässä maailmassa kerta kaikkiaan on”.

Veistoksen ankarat reunaehdot antavat taiteilijalle loputtoman haasteen. Sama koskee luonnollisesti Merikannon materiaaleja: terästä, pronssia ja kiveä. Mutta olipa materiaali mitä tahansa, ei muodonanto saa olla jähmeyttämistä: liikkumattomaan aineeseen on kyettävä ”luomaan tapahtuma tai tapahtumia”. Merikanto suhtautuukin liikkeeseen äärimmäisen kunnioittavasti – hänen mukaansa onnistuneessa veistoksessa ”näkyy ollut ja oleva”. Liike syntyy vaikkapa muotojen ristiriitaisuuksien kautta, mutta kyseessä ovat myös teoksen yksittäiset elementit ja niiden yhteisvaikutuksen ylittävä ulottuvuus: ihmisen eletty ja koettu elämä sekä luonnossa että historian kulussa. Myöskään konventionaalisesti annettavat symboliset arvot eivät riitä. ’Lintu’ voi kuvata vapauden kaipuuta, mutta Merikannon sanoin se ei riitä: ”Linnussa on kaikki”. Linnussa yhdistyvät sekä luonto että kulttuurihistoria, ja Merikannolle lintu onkin kuin tarkovskilainen kosketus: ”Kun lintu tulee olalle, sehän on suurinta, mitä ihmiselle voi tapahtua”. Taiteen kommunikatiivisuutta ajatellen voisi kuvitella, että veistoksen kanssa syntynyt välähtävä hetki on parhaimmillaan juuri tällainen tarkovskilainen kosketus.

Vaikka Merikanto on luonnon rakastaja – ja lapsuudestaan vietetyistä Pohjois-Karjalan kesistä alkaen – ei hänen teemoistaan kannata hakea liikaa havaintoon liittyviä elementtejä. Tuntuisi köyhältä sanoa, että jokin veistoksellinen elementti on esimerkiksi kuvattavissa ’aalloksi’ tai ’purjeeksi’, se saattaa sen sijaan olla pikemminkin ”elävä” tai ”karkaava”.

Luonnon sijaan suurin vaikutus Merikannon tuotantoon on kuitenkin musiikki, jota hän kuuntelee päivittäin. Ihan kuin kirjallisuuden suhteen, hän ei kuitenkaan kuvita teemoja vaan pikemminkin ”näkee musiikin”. Prosessi on osin tunnepohjainen ja intuitiivinen, mutta toisinaan myös analyyttisempi; tiettyjen tahtien erilaisten tulkintojen tuottamaa rakenteellista ajattelua, joka saattaa välittyä veistokseen eräänlaisen transponoinnin kautta. Veistos toimii myös analogisesti musiikin tavoin täyttäessään tilaa, ja veistos voi yksittäisenä elementtinä toimia myös musiikin elementtien tavoin aksentoivana.

Ei ole lainkaan merkillistä, että musiikin näkevä Merikanto toteaa ilkikurisesti mutta silti tosissaan: ”Jos olisin kapelimestari, veistäisin johtamaani”.

Otso Kantokorpi

Ukri M. 1

Kaukomieli, 2001, pronssi.

Lisää kuvia näyttelystä