Kuukauden taitelija

Jari Silomäki

”Kaikki kuvani syntyvät kirjoittamalla”

27.11.2006

Aiemmin valokuva oli dokumenttia, joka yritti tulla taiteeksi. Nykyään valokuva on taiteen keskiössä, ja niinpä Jari Silomäki (s. 1975) kuuluukin siihen sukupolveen, jolle tällaiset kysymykset eivät enää ole ongelma. Silomäki aloitti puhtaasti taiteilijana mutta on lähestynyt dokumentaarisuutta – tosin taiteilijalle ominaisella herkkyydellä.

Jo varhain uransa aloittaneen Silomäen ensimmäiset sarjat olivat omaelämäkerrallisia. Ei voi pitää punaista (1997) syntyi Silomäen kuvattua isoäitiään heti isoisän kuoleman jälkeen. ”Isoisän läsnäolo hänen elämässään on voimakkaampi kuin koskaan elinaikana”, totesi Silomäki aikoinaan, ja oli näin heti valokuvan metafyysisten perusasioiden äärellä: läsnäolon ja poissaolon heilurissa, ajan problematiikassa. Harjoitelmia aikuisuuteen (2000) oli nuoren ihmisen kasvukipuja hahmotteleva kokonaisuus, jossa yhdistyivät tragikoomisuus ja koskettava arkisuus. Molemmissa sarjoissa oli mukana myös Silomäelle ominaiseksi muodostunut tapa yhdistää tekstiä ja kuvaa. Luonnokset kuviin syntyvätkin ensin tekstinä: ”Kaikki kuvani syntyvät kirjoittamalla”, toteaa Silomäki. Eräässä varhaisemmassa haastattelussa hän on sanonut: ”Lähestyn tekstillä aihetta ikään kuin toisesta suunnasta. En siis pyri selittämään kuvia vaan laajentamaan niiden sanomaa.” On kuin Silomäki haluaisi käyttää kommunikaation kaikki mahdollisuudet. Ja hän itse kertookin työssään olevan aika pitkälle kyse nimenomaan kommunikaatiosta. Tekstiä ja kuvia yhdistävien teosten kautta syntynyt kieli onkin niin voimakas, että Silomäki itse on kokenut ”kuin oppineensa puhumaan uudestaan”.

Nyttemmin Silomäki on laajentanut skaalaansa ja on myös yhteiskuntakriittisempi. Hän on vuodesta 2001 asti kuvannut Sääpäiväkirjaansa, jossa hän yhdistää itseään mekaanisena tallentajana käyttäen yhden satunnaisen kuvan henkilökohtaisiin ja/tai maailman tapahtumiin kyseisenä päivänä. Maailmanhistorian, yksilöllisen arkisen historian ja luonnonhistorian sykleistä syntyy pikkuhiljaa yhteen kietoutunut jatkumo, jossa aika ja myöskin maailman tapahtumien lisääntynyt läsnä- ja lähellä olo arjessamme saavat uusia ulottuvuuksia. Silomäki itse on ajatellut jopa kahdenkymmenen vuoden syklejä, joten voimme vain jäädä odottamaan.

Sivustakatsojan henkilökohtaisia sotakertomuksia (2007) ja juuri valmisteilla oleva sarja Tavanomaisia kaupunkeja tavanomaisina päivinä ovat astetta etäännytetympiä tapoja lähestyä maailmaa ja myös sen toisinaan käsittämättömiä ulottuvuuksia. Ehkä juuri valokuva onkin hedelmällinen tapa yrittää tehdä niitä käsitettävämmiksi. On siis varsin loogista, että siviilipalveluksen suorittanut valokuvaaja lähestyy sotaa. Jälkimmäisessä sarjassa on myös mediakriittinen ote. Silomäki on tutkinut sotakuvauksen estetiikkaa ja konventioita ja saa ne näkyviin tuomalla niitä toisenlaiseen aihepiiriin. Miltä Helsinki näyttää 4.9.2007 kuvattuna jyrkällä mustavalkoisella filmillä sellaisena kuin vaikkapa sotakuvaajalegenda Robert Capa sen olisi kuvannut?

Vaikka Silomäki olisikin lähestynyt dokumentaarisuutta, on hänen töissään edelleenkin mukana vahva poeettinen pohjavire. Ne eivät ole nopeasti avautuvia väitelauseita. Niiden purkua voi yrittää sanoilla, mutta lopulta siihenkin tarvitaan toinen kuva, mielikuva.

Otso Kantokorpi

Jarin

Sääpäiväkirjani/My Weather Diary

Lisää kuvia näyttelystä