Kuukauden taitelija

Daniel Enckell

Kuva ja ajatuksen tila

25.11.2013

Maalauksen kriisit tuntuvat muodostavat oudon syklin, jossa liikutaan dramaattisesta kriisistä toiseen. Toisinaan on jopa tapana puhua ”maalauksen kuolemasta”. Taidemaalari Daniel Enckell (s. 1965) on harvinainen poikkeus suomalaisten taidemaalareiden joukossa. Hän on pystynyt pitämään klassisen maalaustaiteen perinnön hengissä ilman tuntua siitä, että hän eläisi väärässä ajassa, olisi anakronismi. Hän löytää innoituksensa vaikkapa Rembrandtista tai muista Alankomaiden 1600-luvun mestarien joukosta tai vaikkapa El Grecosta, mutta kykenee piiloviesteillään ja vihjauksillaan – toisinaan jopa ovelalla huumorilla – muuntamaan klassisia maalauksen arvoja välittävän teeman tähän päivään.

Enckellille riittää taiteen aiheista ne kaksi, jotka ovat aina herättäneet suurinta ihmetystä: maisema ja ihminen. Alankomaalaisen 1600-luvun porvarillisen taiteen omistamisen tuottamien asetelmien – siis väliaikaisen omaisuuden ja objektien – sijaan Enckell on keskittynyt pysyvään ja ikuiseen ja sen muutoksiin. Luonto muuttuu rajauksella ja valinnoilla maisemaksi ja siten myös kulttuuriksi. Samat voimat käyvät mittelöään myös ihmisen kuvassa – ihmisessä, jonka osa sekä luonnon ja kulttuurin tuottamien kahleiden että vapaudenkaipuun ristiaallokossa tuntuu olevan Enckellin keskeisintä aluetta. ”Muotokuva on maalauksen kuningaslaji”, totesi Enckell minulle, kun muistelin hänelle sitä, kuinka muotokuvataiteemme grand old man, Tapani Raittila oli todennut minulle provokatorisesti, että ”muotokuva ei ole taidetta lainkaan”.

Enckell on ottanut haasteen vastaan vakavissaan. Vaikka hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta jo vuonna 1987, on hän koko 2000-luvun ajan miltei vuosittain suorittanut lisäopintoja anatomiassa ja muotokuvamaalauksessa. Hän tietää harjoituksen merkityksen tässä vaativassa lajissa, josta jo renessanssimaalari Leon Battista Alberti totesi: ”Maalarin on siis erittäin hyvin tunnettava ruumiinliikkeet, ja hänen on keskitettävä koko taitonsa niiden löytämiseen luonnosta. Ruumiinliikkeiden kuvaaminen loputtoman monien mielenliikkeiden mukaisesti vaihdellen on näet todella vaikeaa.”

Mutta kyse ei ole pelkästä näköisyydestä, pelkästä kuvasta – senkin jo Alberti tiesi: ”Onkin tarkoin tutkittava kaikkea itse luonnosta, jäljiteltävä aina sitä, mikä on ilmeisintä, ja maalattava mieluummin sellaista, mikä jättää enemmän tilaa ajatuksille, kuin sitä, mikä voidaan nähdä silmillä.”

Tätäkin mietin, kun katsoin Enckellin maalausta Sikopaimen, jossa paimen yrittää kaitsea laumaa, joka koostuu villisioista.

Otso Kantokorpi

valojapimeys

Valo ja pimeys, 2012, öljy, MDF-levy.

Lisää kuvia näyttelystä