Kuukauden taitelija

Antti Ojala

Ketolan mullasta

29.11.2004

Antti Ojala on harvinainen taidemaalari, jonka tuotannossa yhdistyy kaksi linjaa. Vähemmän tunnetusti hän maalaa havaintoon perustuvaa realistista kuvaa – ihmisiä ja maisemia. Toinen osa hänen tuotantoaan on vapaammin assosioivaa, arkaaissävyistä ja ehkäpä myös ekspressiivisempää mielenmaisemaa.

Arkaaisten elementtien sisällyttäminen ”korkeataiteeseen” on sinänsä 1900-luvun modernistiselle maalaustaiteelle ominaista. Ojalan tapauksessa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että hän hakisi elävöittäviä vaikutteita jostain itselleen vieraasta tai ”alkuvoimaisesta” ilmaisusta, vaan paluusta omiin lapsuuden maisemiin. Hänen sielunmaisemansa ei ole kuitenkaan rajua, pidäkkeetöntä värileikittelyä vaan arkaaista pohjalaista lapsuutta ja lapsuuden elinpiiriä heijastelevaa ikuista paluuta.

Ojalan värimaailma on hillitty ja vähäeleinen, mutta se ei ole sitä samalla tavoin kuin suomalainen modernistinen kodinsisustus, vaan ponnistaa pohjalaisesta maaperästä. Taidemaailmassa on totuttu siihen, että monet perinteiset pigmentit tulevat maasta – on umbraa, sienaa ja okraa, jotka saattavat viedä ajatuksemme renessanssin Italiaan. Ojalan värimaailman lähtökohdat tulevat kuitenkin muualta. Ne eivät tule Albersista vaan ”Ketolan mullasta”.
Ojala on myös matkustellut paljon, ja tämä näkyy myös hänen teostensa värimaailmassa. Marbellassa tai Grassinassa maalatun teoksen oat ihan toiset, välimerellisen maailman aurinko tuottaa toisenlaisen valon kuin Pohjanmaan tai Helsingin valo. Tätä kautta ero realistisemman ja tämän ”toisen” linjan välillä pienenee. Realismi onkin ehkä tulkittavissa kunkin eletyn ja koetun värimaailman siirtymiseksi kankaalle, jolloin reaalisuudessa ei olekaan enää kyse esittävyydestä vaan kokonaisvaltaisen tunteen esittämisestä kuvataiteen keinoin.

Ojala opiskeli vuosina 1957-60 Taideteollisessa oppilaitoksessa graafiseksi suunnittelijaksi ja suoritti samoihin aikoihin myös Aukusti Tuhkan taidegrafiikan kurssin. Ennen opiskeluita Ojala toimi maanmittaus- ja kartanpiirtotehtävissä. Ei ole ehkä kovin kaukaa haettua olettaa, että kokemukset muilla aloilla ovat vaikuttaneet myös hänen taiteeseensa. Graafisen alan pelkistämisen tarpeet ja toisaalta kartografinen projisoiminen ovat asioita, joita ainakin minä kuvittelen näkeväni Ojalan töissä taustaelementteinä. Mielenmaisemien kuvapinnat koostuvat usein erilaisista lokeroista, joiden elementit ovat toisiinsa sulautuvinakin selkeästi erottuvia: tuossa on kukka, lintu tai pukki ja tuossa vaivaisukko – tai tuossa isoisän tekemä puunukke, mikä tosin selviää vasta kysyttyäni sitä.
Ojalan symbolikieli on sekä yksityistä että jaettavissa olevaa. Hän ei lähde liikkeelle tietystä teemasta vaan aloittaa kuvapinnan sommittelusta, ja symbolien kieli alkaa elää omaa elämäänsä muututtuaan sommittelullisista elementeistä tarinaa kuljettavaksi kieleksi. Kuva johtaa toiseen kuvaan.

Ojalan maalaukset ovat tarinallisia, mutta eivät missään yksilöitävässä mielessä (”kerronpa tässä siitä, kun kerran lapsena kävin kalassa ja…”). Ne ovat pikemminkin kuvauksia tunnetiloista ja niiden tuottamista assosiaatioista, joita voi myös vapaasti käyttää omina assosiaatiopintoinaan.
Otso Kantokorpi

024

Kangastus, 2002, akryyli paperille.

Lisää kuvia näyttelystä