Kuukauden taitelija

Jorma Hautala

Kauniita siirtoja kokemuksilla

syyskuu 2002

Jorma Hautalan ateljeessa Kaapelitehtaalla vallitsee siisteys, hyvin järjestetty avoimuus, helpottavan tuntuinen väljyys. Ensi näkemällä voi jopa ihmetellä, että eipä täällä paljon taidetta olekaan, kunnes ajan kanssa huomaa, että sitähän täällä vasta onkin.
Tällaista on tietysti huomaavinaan, kun tällaisena niin luontevasti Hautalan taiteen kokee. Hänen maalauksistaan grafiikanlehdistä ei löydä työnjäljen näkyvyyttä, joka toitottaisi taiteilijan sieluntuntoja maalaamisen hetkellä. Niistä löytää vain sen, että ne ovat varmalla kädellä toteutettuja, vaikka taiteilija kertookin kuinka ”vaikeaa on saada lopputulos sellaiseksi, että se näyttää katsojalle niin vaivattomalta kuin se olisi hengitetty tai puhallettu ulos”.

Hautalan maalaukset ovat sillä lailla yksinkertaisia, että niissä on oikeastaan vain maalauksen peruspalikat, värit ja sitten viivat. Taustalla on myös usein järjestelmä, kuin oikeastaan vain maalauksen peruspalikat, värit ja sitten viivat. Taustalla on myös usein järjestelmä, kuin jokin olemassa oleva ornamentti maailman kulttuurien suuresta ja yhteisestä rytmiikasta, yhteisöllisestä selittämättömästä pulssista, kuin rummutuksessa.

Mutta peruselementtien pyörittely pelkän oivallisen sommitelman tai somistelman takia ei Hautalaa tyydytä. Viihdettä tai koristetta varten ei maalaustaide ole, sillä saa mielellään olla isompi tehtävä.

Vaikka Hautala on Taideteollisesta oppilaitoksesta valmistuneena tehnyt monia visuaalisen alan töitä, graafisesta suunnittelusta arkkitehtuurin värisuunnitelmiin, on hän kuitenkin ennen kaikkea maalari, ja maalauksen ominaislaadun puolustaja. ”<on hyvä muistaa, että maalauksella voidaan saada aikaan ilmiöitä, joita muilla keinoin ei oikein voi ilmaista”.

Näiden sanallistaminen on vaikeaa, mutta ”maalaaminen on vähän kuin ruuanlaitto. Jotain ainesta voi olla äärimmäisen vähän, mutta sillä on maksimaalinen vaikutus kokonaisuuteen”. Ehkä Hautalan kuvissa ei ole kuvia koska hän haluaa, että maalaus voisi omilla keinoillaan mahdollisimman täydellisesti säilyttää tietyn hetken ohimenevän tunteen – jopa lämpötiloja, kosketusta tai kuuloaistimusta myöten.
Hautalan kauneimpia ajatuksia on se, että visuaalisen alan kentässä juuri maalarilla olisi hyvä olla työskentelyssään etiikka: ”Kun maailmassa on ollut minunkin opiskeluajoistani lähtien niin valtaisa visuaalisten ärsykkeiden ryöppy, niin silloin maalareiden välineiden ekonomia voisi korostua. Että käyttäisi maalauksessakin vain sen mikä on tarpeen vaikutuksen saavuttamiseksi. Ja yrittäisi ajatella ettei rakentaisi maalauksiin enää lisää viihteellisiä elementtejä, vaan pyrkisi niissä syvempään koskettavuuteen. Ehkä tällainen voi muodostaa jopa jonkinlaisen elämänfilosofisen näkökulman”.

Mutta minkä vaikutelman Hautala lopulta haluaa saavuttaa? Ehkä niinkin pienen, joka syntyy vaikka maalla lyhyellä ajoretkellä polkupyörällä postilaatikolle: tiessä asfaltti, keltainen raita ja mustaa pikeä. Tästä Hautala tekee heti luonnoksen ettei sitä unohtaisi.
Tätä yksinkertaista, mutta vahvaa kokemusta hän ryhtyy rakentamaan suureksi maalaukseksi, yleispätevämmäksi, osaksi maalaussarjaansa. Kävellessään kotoaan työhuoneelleen Hautala ehtii vielä miettiä maalauksen keinojen pelissä seuraavaa siirtoaan. Työhuoneen rauhaan urakoimaan astuessaan hän tuntee yhä vieläkin siirtyvänsä hieman irti arjesta, vaikka se hänelle mitä arkisin työympäristö onkin.
Lopputuloksena Hautalan omintakeinen kokemus on sulautunut omintakeisin värein suureen maalaamisen peliin, yhteisjärjestelmään, ihmiskunnan pulssiin, systeemiin, jossa meillä muillakin on väljää tilaa omintakeisesti kokea.
Eikä sellaista olisi voinut tehdä muuten kuin maalaamalla.

Pessi Rautio

Näyttelykuvien päivitys kesken…