Kuukauden taitelija

Marja Pirilä

Marja PirilŠ/selfportrait 2002

Kärpäsenä nurkassa

30.8.2004

Marja Pirilä kokee ”olevansa ihoton”. Lausuman voisi tulkita sellaiseksi runolliseksi vapaudeksi, joita taiteilijoilla on tapana ottaa suhteessa reaalimaailmaan. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin muistuttaa, että Pirilällä on valokuvataiteilijan uran lisäksi takanaan akateeminen tutkinto biologiassa, kohteena oli kärpäsen morfologia. Ja kärpänen Pirilä tuntee olevansa edelleenkin. Kärpäsen häkellyttävät muodonmuutokset ja olemus – elektronimikroskoopin kautta koettuna – voisivat osin olla myös johdatus Pirilän taiteelliseen työskentelyyn.

Pirilä on tunnettu teoksistaan, joissa hän on käyttänyt camera obscuraa apunaan. Hän on kuvannut ihmisiä huoneissaan, joihin hän on rakentamansa camera obscuran kautta heijastanut mukaan myös ulkotilan. Pirilä trvitsee kuviinsa huoneen, jätesäkeillä peitetyn ikkunan, jossa on pieni reikä valon tulla sisään ja muuttaa ulkopuolinen maailma seinään heijastuvaksi ylösalaisin piirtyväksi kuvaksi. Ja sitten hän tarvitsee tietysti oman kameransa, jolla hän kuvaa tilanteen.

Pirilän alkuperäinen lähtökohta oli dokumentaarinen – niin kuin kameran käyttäjillä usein on ollut. Kameran tuottama kuva on tietyllä tavalla totta, vaikka tuo totuus on teoreettisissa pohdinnoissa asetettukin jo vuosia kyseenalaiseksi, muun muassa erilaisten manipulointitekniikoiden takia. Pirilä ei kuitenkaan manipuloi kuvaansa. Hän kohtaa ihmisen ja joutuu alistumaan annetuille reunaehdoille. Ihminen on tosi ja oikea, hänen huoneensa on hänen huoneensa. Ulkotila on se, mikä se on. Kuvaustilanteessa auto saattaa liikkua kadulla, lintu saattaa lentää ohi. Kaikki muutokset tuottavat oman panoksensa valon muuttumiseen, tuottavat oman varjonsa. Varjo antaa asioille volyymin, muuttaa kuvan pinnasta syvyydeksi. Varjo ja sen muutokset kertovat myös ajasta, joka valon ja tilan kanssa muodostaa Pirilän pyhän kolmiyhteyden. Taide ei ole pelkkiä pysäytyskuvia vaan kuvan avulla hahmotettua valoa, aikaa ja tilaa, jossa Pirilän mukaan ”koko maailma on läsnä”. Huoneen nurkassa istuva valokuvaaja – hänetkin voimme kuvitella mukaan kuvaan – on läsnä, on yhtä maailman kanssa, kuitenkin minättömänä. Niin paradoksaalista kuin se onkin, ”sokea valokuvaaja istuu huoneen nurkassa”, ja hänen kanssaan me voimme nähdä reaalimaailman monimuotoisen ja myös poeettisen luoneen.

Pirilän kuvat näyttävät tietyllä tavalla yksinäisiltä ja hiljaisilta, vaikka voimmekin kuvitella olevamme samassa tilassa kuvattavan kanssa. Ne ovat myös tietyllä tavoin sulkeutuneita, käpertyneitä. Katsoja ei haluaisi häiritä tilannetta liikaa, mutta samalla hän – tai ainakin minä – palautuu itseensä, omiin tiloihinsa, omiin uniinsa ja kysyy kuten ranskalainen filosofi Gaston Bachelard (Tilan poetiikka): ”Miten yksi ainoa, joskus hyvinkin omalaatuinen kuva voi näyttäytyä koko psyyken keskittymänä?”

Pirilän kuvat ovat kuin totta ja runoa samaan aikaan. Transformaatio ei ole pelkästään biologian aluetta, vaan se kuuluu myös kaikkeen kulttuuriin. Se vuoropuhelu, subjektin ja objektin ykseyttä, yhdessä olemista – eikä kukaan lopulta jää ulkopuoliseksi. Vielä Bachelardin sanoin: ”Vastakaiku on runon kuulemista, kajahtelu sen sanomista, omaksi ottamista.”

Otso Kantokorpi

Camera obscura/ Anu 2004; Tampere

Camera obscura/Anu, 2004, kromogeeninen värivedos.

 

Lisää kuvia näyttelystä