Kuukauden taitelija

Aarno Salosmaa

Vain karhealla saa kauniiksi hiottua

4.11.2002

Aarno Salosmaa tuntee santapaperiarkit aika lailla hyvin. Niitä on hänellä hyvät kokoelmat, monta laatikollista eri vuosikymmeniltä. ”Kun nykyään tahtoo saada vain yhtä ja samaa mallia”.

Tuo santapaperin aavikko on seurannut Salosmaan taiteessa pitkän aikaa, aina vuoden 1966 ensinäyttelystä alkaen osana kollaaseja, näitä keräillyistä palasista ääriesteettiseksi koottuja kokonaisuuksia. Paljon esineitä on Salosmaalla kotonaankin, purjelaivojen pienoismalleista hän Juhani Harrin kanssa kirpputoreja kierrellessään osti hyväkuntoisimmat itselleen. Nuoruusvuosinaan Salosmaa tuntuu keräilleen maitakin, eteläisten tienoiden tunnelmat sirisevät näiden pienimuotoisten abstraktien teosten hengessä. Muistot niiltä ajoilta, jolloin matkustelu ei ollut niin tavanomaista kuin nykyään, ovat selvästi Salosmaalle tärkeitä. Italiat, Espanjat, Ranskat vailla ihmeempiä rahoja. Myöhemmin tuhansien kilometrien Meksikon läpi ajamiset, Egypti kuuteenkin kertaan, sitä santapaperia. Matkoilta jää mieleen mielen sammioihin irrallisen tuntuisia palasia, jotka kuitenkin yhdessä rakentavat merkillisen vahvan kokonaiskuvan, aivan oman tietyn tunnelman matkasta ja kaupungista, sellaisen, jota kertomalla on vaikea toiselle välittää. Ehkä abstrakti kuva onkin sellaisen tunteen kuvaamiseen täsmällisempi.

Matkojen avarista maisemista huolimatta Salosmaan kuvat ovat aina melkoisen kaupunkilaista lyyrisyyttä, sekalaisten palasten yhteen soivaa säveltä. Töitten kohdalleen asettuneet muodot saattavat tarjota abstraktia sommittelunmielihyvää, mutta ainekset ovat kovasti oikeita, naruja, esineitä, paperinpalasia. Ja vaikka kirjain on abstraktio, niin maalauksessa se edustaa maalauksen ulkopuolista konkreettista maailmaa, aina enemmän kuin vaikkapa siveltimenveto. Krunikan pojan, Salosmaan mielestä kirjain on kaupunkimaisemaa, kirjain näkyy kaikkialla. Teoksilla tyypillinen symmetrisyyskin viittaa paremmin rakennettuun, ei luontoon. Mutta Salosmaan kollaasien kirjaimet ja palaset eivät silti muodosta sanoja tarinan tai lauseen kaarta, ne ovat vain jatkumoa. Katujen asfalttimaista jatkumoa. Karkeaa, mutta niin äärimmäisen esteettiseksi hiottua.

Salosmaan taiteen rauhalliseen jatkumoon oli jo niin tottunut, että moni kai oli ällikällä lyöty, kun Salosmaa muutama vuosi sitten rupesi kuin tyhjästä tekemään kollaasien lisäksi videoteoksia, teknisesti huiman taitavia vieläpä. Ja ennen kaikkea emotionaalisesti hurjan vahvoja, taiten leikattuja koosteita kiihdytysautokilpailuista, kaatopaikalta koneineen, asfalttityömaalta. Kaikesta tästä syntyi hyvin materiaalista ja vahvaa runoutta. ”Minua häiritsi, kun videotaide oli niin usein niin saamarin tylsää”, sanoo Salosmaa.

Mutta olisiko tuo Salosmaan videotaidekaan tarkemmin ajateltuna niin kauhean erilaista kuin muu tuotanto? Huolellisesti leikattuja palasia maailmasta, vahvasti tunteeseen materiaalisuudellaan vetoavia, urbaaneita tunnelmakuvia uusiin paikkoihin. Sitähän Salosmaa on aina esille tuonut, joko videolla, maalaamalla tai saksilla ja liimalla. Ja videotaiteensa myötä Salosmaa on vahvasti taidefestivaalikierteessä, Rotterdamia, Saksaa. Kapkaupunkimaisemia. Kaupunki toisensa perään ja maailma on tosiaan täynnään niin kaunista materiaalia, ihan täynnään, niin karheaa, niin kaunista.

Pessi Rautio

kollaasi 1

Kollaasi, 2002.

Lisää kuvia näyttelystä