Kuukauden taitelija

Anne Meskanen-Barman

Kantokorven puhe avajaisissa

30.3.2015

Hyvät ystävät, terveisiä kaukaa Etelä-Suomesta,

illan taiteilija on minulle entuudestaan läheinen, joten on varsin surullista olla poissa sieltä. Mutta onneksi voin sähköisesti ja Sirpan välityksellä sanoa edes jotain, vaikka en halaamaan pääsekään: Annen luovan työn juuret ovat osittain teatterissa. Jo lapsuudesta alkanut harrastus vei hänet nuorisoteatteriin ja Valkeakosken kaupunginteatteriin, ja hakipa hän Tampereelle ja Lahteen opiskelemaan teatteria ennen kuin päätyi kuvataiteilijan uralle. Hän itsekin totesi, kun haastattelin häntä noin vuosi sitten: ”Teatteri on ollut tässä tärkeä, työni ovat usein lavastuksenomaisia, näyttämöllisiä… kyllä se tulee sieltä.” Teatterista poikkeavaa on tietenkin tapa, jolla hän installoi veistoksiaan. Ei ole näyttämön, rampin ja katsomon rajalinjoja. Useinhan taiteilijoita kehutaan siitä, että he ”ottavat tilan hyvin haltuun” – Anne tekee epäilemättä senkin mutta myös vähän enemmän: hänen veistoksensa tulevat tilaan tai lähtevät sieltä: emme tiedä, missä näyttämö on, ja katsojan mielikuvitus ei pysähdy rakenteellisiin esteisiin, seiniin, nurkkiin tai kattoon. Anne on muutenkin rajoja kaihtava taiteilija. Yksi hänen metodeistaan on elollisen ja elottoman risteyttäminen – ja nyttemmin myös erilajisten elollisten lajien risteyttäminen, siksi hänen toisinaan varsin absurdi ja surreaalinen kuvamaailmansa saattaa joissain katsojissa herättää jopa torjuntaa: eihän näin ole oikeasti, ei näin saa olla. Olemme siis jo alitajunnan alueella tai siinä logiikassa, jota unen tai unen ja valveen rajatila tuottaa. Juuri tällaisia jakolinjoja Meskanen tuottaa töidensä herättämillä kaksoismerkityksillä, jotka haarukoivat elämän suuria kysymyksiä dialektisten vastaparien kautta: huumori–kauhu, syntymä–kuolema, ruma–kaunis, tosi–epätosi…

Toisaalta Anne on myös selkeästi humoristi. Koska hänen työnsä koostuvat useimmiten hybrideistä, muodonmuutoksista ja rajatiloista, ne lähestyvät samalla myös huumorin ydintä. Huumori syntyy havaitessamme toisiinsa sopimattomia elementtejä, kun erilaisten ideoiden välille syntyy yllättävä ja odottamaton yhteys. Yllättävä käänne tai asioiden nurinkurinen suhde toisiinsa voi huvittaa tai laukaista nauruksi ratkeavan ilon, mutta outo tilanne voi johtaa myös hämmennykseen, kuvotukseen ja torjuntaan. Tässä lienee Annen suuri dialektinen vastapari, jonka heiluriliikkeessä me kaikki oikeastaan elämme, jos uskallamme tunnistaa ja tunnustaa sen.

Muovailun sijaan Anne ottaa muotteja useimmiten suoraan mallina olevasta ihmisestä tai esineestä, koska hänen mukaansa ”muovailun kautta häviäisi illuusio todesta”. Varmaankin juuri tällainen illuusio sai kuraattori René Blockin nimittämään Annen Mäntän kuvataideviikkojen töitä aikoinaan ”jäätyneiksi performansseiksi”. Näin palaamme jälleen teatterin ja esitystaiteen pariin. Suoralla muotilla tapahtumat ja hahmot ovat ikään kuin enemmän läsnä.

Samalla Annen veistokset kuitenkin houkuttelevat teidät sellaiseen mielikuvaharjoitukseen, jossa voitte olla vähemmän tietoisesti läsnä ja siten ehkä vähän paradoksaalisesti enemmän oikeita ihmisiä – eikä pelkästään avajaisvieraiden näköistä yleisöä, joka käyttäytyy juuri niin kuin avajaisissa oletetaan käyttäytyvän.

Tehkää jotain poikkeuksellista ja hauskaa ja kertokaa siitä minulle myöhemmin.

Otsonne

uimari_2_kutsariversio

Uimari II, 2015, epoksihartsi.

Lisää kuvia näyttelystä