Kuukauden taitelija

Tapani Tamminen

Kaikki mitä minusta lähtee

2.2.2009

Ei pidä vähätellä sitä, mikä nuorena iskee vahvasti. Se kun iskee usein voimalla, joka vaikuttaa koko elämän suuntaan.

Kun Tapani Tamminen (s. 1937) oli musiikista innostunut teini 1950-luvulla, hän tapasi käydä myös taidenäyttelyssä. Eräänä päivänä hän astui sisään Artekin näyttelyyn, jossa oli maalauksia ajan merkittävimmiltä kansainvälisiltä konstruktivisteilta.

”Silloin tuntui vuoron perään kylmältä ja kuumalta. Toisaalta näyttely oli jotenkin vastenmielinen,ja toisaalta taas niin valtavan vetoava. Se oli ainakin jotakin uutta.”

Tästä lähtitie Vapaan Taidekoulun oppiin, saman mielisten abstraktien maalarien ryhmiin, yhteisiin työhuoneisiin ja yhteishenkeen. Tamminen ja kumppanit olivat oikeastaan aikansa radikaaleja nuoria, niitä jotka tekivät muista piittaamatta omaa ”juttuaan”. Kuinka tämänkin muistaisi, aina kun tekee mieli olla ymmärtämättä sitä, mistä nuori on tohkeissaan, vain sen takia ettei sitä itse osaa hahmottaa. Tammisen maalaus on muuttunut ulkoisesti paljon varhaisista suoralinjaisen konstruktivismin ajoista. Välissä oli vaihe, jolloin Tamminen jätti maalauksen kokonaan ja työskenteli muusikkona. Hän tunsi 1960 luvun lopulla joutuneensa maalaamisessaan pelkistämisen pakon ja ankaruuden umpikujaan.

”Minulla ainakin oli helpompi hengittää uudessa tilanteessa 1980-luvulla.”

Tammisen uudempaa tuotantoa katsoessa tuntuukin, että mikään muodollinen tai värillinen teema ei ole Tammiselle mahdoton ajatus. Maalauspintojen käsittelytkin, käsialat vaihtelevat. Silti jokin sitoo töitä yhteen. Olisiko se jokin asia värien yhteissoinnissa?

”Joku voisi ajatella, että tämä on linjattomuutta. Voin kyllä tehdä samaan aikaan hyvin erityyppisiä töitä. Mutta pohjimmiltaan niissä on kai sitä samaa pyrkimystä kuin ennenkin. Tietyt Pusan ja Vannin opetukset kummittelevat minun hommissa aina.

Pidän aika paljon sanasta orgaaninen, siitä että maalaus on itsenäinen, että se toimii ja elää kuin luonnostaan.”

Osa Tammisen maalauksista saa alkusysäyksen kuvista. Jonkin maalauksen pohjana on vaikkapa ”tyttö, jolla on pyyhe päässä -– joku ihan banaali kuva jostakin Anttilan kuvastosta, ja siitä on taas ihan typerä matka tuohon maalaukseen.”

”Mutta on myös niitä, jotka syntyvät siitä, että pistää väriläikän, ja siihen viereen kuuluu tulla jokin toinen, ja niin edelleen. Joskus tuntuu siltä, että melkeinpä vain seuraa sitä prosessia ja merkkaa sen ylös. Tämmöisiä hyviä hetkiä on joskus. Mutta usein joutuu lyömään päätä seinään.”

Jossain vaiheessa maalaus on sitten valmis. ”Silloin tulee kai se aika vahva tunne, että nyt se on tässä, kun en halua tai pysty enää tekemään sille mitään, että tässä on kaikki mitä minusta lähtee. Maalaus on toivottavasti tietyssä tasapainossa ja harmoniassa. Voi kyllä tajuta, että on puutteitakin, jonkin kohdan olisi voinut ratkaista skarpimmin tai raikkaammin, mutta tietää että ei pysty tästä parantamaan.”

Tammisen maalaukset tuntuvat vaikeasti määriteltäviltä, tuntuu kuin niiden elementit pulppuaisivat ällistyttävän monesta ja monimutkaisesta lähteestä – maalauksen itsensä sisältä ja maailmasta sen ulkopuolella. Mutta kuitenkin niissä aina on jokin, joka vakuuttaa siitä, että jokin on ratkennut.

Jos maalari antaa maalauksen kasvaa omillaan säilyttäen alkuperäisen innostuksensa, siitä tulee seestyneen ja asettuneen tuntuinen. Ihan niin kuin Tapani Tammisestakin.

Pessi Rautio

10. 1.SINISELLÄ,akryyli kankaalle,150x60, 2010

Sinisellä, 2010, akryyli kankaalle.

Lisää kuvia