Kuukauden taitelija

Pär Slätis

”Ihmisen antamasta signaalista”

3.8.2009

Professori Pär Slätis (s. 1932) on ammatiltaan ortopedi ja kirurgi, joka toimi ennen eläkkeelle siirtymistä Invalidisäätiön sairaalan johtavana ylilääkärinä. Kun eläkeratkaisu tuli horisonttiin, oli hänellä jo hyvissä ajoin suunnitelma, sillä hän tiesi, että ”ihminen on onnellinen, jos saa tehdä käsillään”.

Niinpä Slätis palasi vanhan harrastuksensa pariin. Hän oli jo kouluaikoina ollut innostunut piirtämisestä, ja nyt hän ryhtyi hankkimaan taitoja laajemminkin kuvataiteen saralla. Hän on kouluttanut itseään vuodesta 1993 useammassakin paikassa: Kauniaisten kansalaisopistossa, Espoon työväenopistossa ja Helsingin Taiteilijaseuran kursseilla Kaapelitehtaalla.

Vanhalle piirtäjälle piirtämisen ja lääketieteen yhteys ihmiskuvauksessa oli selvä – tämän hän tajusi kandidaatteja ja sittemmin kirurgeja kouluttaessaan: ”Nopea hahmottaminen avaa monta ongelmaa hyvinkin nopeasti.”

Slätisin kohteeksi valikoitui siis varsin luontevasti ihminen, joita hän kuvaa läheltä ja kaukaa – kuten Galleria Ortonin näyttelyn nimikin kertoi. Hän havainnoi koko ajan kanssaihmisiään: ”Usein vain istun ja katson ihmismerta ympärilläni ja olen kiinnostunut muun muassa siitä, miten kasvojen ilme voi olla paljastava. Ihan vastaavasti asento on tärkeä emootioiden paljastajana, eikä pidä myöskään unohtaa sitä, miten ympäristö vaikuttaa ihmisten reagointitapaan.”

Varsinaisista muotokuvista Slätis ei ole innostunut, eikä havaintokaan siirry usein sellaisenaan kankaalle. Koetut ja nähdyt jäävät muhimaan pitkiksikin ajoiksi ja palaavat usein hyvinkin muuntuneina silloin, kun edessä on tyhjä kangas.

Toisinaan kyse on hyvinkin ohikiitävästä tapahtumasta. Slätis muistelee esimerkiksi yhtä näkyä, jonka sai silmiinsä auton ikkunasta liikennevaloihin pysähdyttyään: ”Siinä oli teini-ikäisten jengi ja heidän kupeellaan pieni, arviolta seitsenvuotias ihailija.” Tästä syntyi myöhemmin maalaus, mutta oleellista ei Slätisin mukaan ole yhdennäköisyys tai yksittäisten tapahtumien todenmukaisuus vaan pikemminkin jokin ihmisen eksistenssiin liittyvä. Slätisin mukaan kyse on ”ihmisen antamasta signaalista”.

Mutta ei ihmisen kuvaaminen ole kirurgillekaan sen yksinkertaisempaa, kun keinoina ovat viiva väri ja taustalla koko taidehistorian paino. Kyllä Slätiskin joutuu myöntämään taiteen tietyn mysteerin, joka ei sanoin niin selkeästi aukea – varsinkin kun ihmishahmo vie aina mukanaan tunteiden vaikeaa maailmaan. Värien ja muotojen valikoituminen tässä prosessissa ei ole aina niin rationaalista: ”Jossain syvällä on emootio, joka sanoo että juuri tämä figuuri asennoillaan ja ilmeillään edustaa juuri tätä mielialaa”, toteaa Slätis itse.

Emootio ei kuitenkaan saa viedä sivellintä liikaa. Slätis on kokeillut maalatessaan ”vähän reippaampiakin”, ekspressiivisempiä tapoja, mutta on palannut kuitenkin mieluummin harmonian etsintään. Tavoitteena on jonkinlainen stabiliteetti ja harmonia, joka on miltei medisiinisesti kuvastamassa sitä, mitä kuvattu ihminen kokee ja tuntee juuri sillä hetkellä.

Otso Kantokorpi

taulu_21_isoaidin_sohva

Isoäidin sohva, 2009, öljy kankaalle.

Lisää kuvia näyttelystä